Viikonloppuna puuhasin pihallamme pitkästä aikaa. Siis oikein rehkin, ja nautin ihanasta lauantaipäivästä. Nurmikko oli punaisen kirjavanaan kaneliomenoista. Ihanaa herkkua yllin kyllin, niin runsaasti, että kohta tulee korvista. Pitäisi nurmikkokin päästä leikkaamaan. Kyllä niitä kerää, ja kuvaa, ja ihailee, ja syö, mutta köksähommat ei jaksa kiinnostaa viikosta toiseen. Aikamoinen urakka noiden hedelmäpuiden kanssa on joka syksy.
Omenapuut ei oikein kysele, onko just tällä viikolla aikaa tai haluja ryhtyä säilöntäpuuhiin. Aikansa se on mukavaa, ja tuntee olevansa orava keräämässä talvivarastoja. Apulaisenkin olen saanut. Ristiturpa on suorastaan ryhtynyt asumaan tontillamme. Kuva on heinäkuulta, jolloin se ei välittänyt avautuvasta ikkunasta ja esiin työntyvästä objektiivista. Välillä se valpastui kuuntelemaan kameran ääniä, mutta kohta apilaherkku vei voiton. Mahtaa olla rasittavaa elämää olla jatkuvasti valppaana kuin säikky kani. Pelon näkee noista silmistä.
Keräsin jokusen pudonneen päärynän nurmelle kasaan ajatuksenani napata ne mukaan sisälle mennessäni. No, jokin muu asia vei mielenkiintoni ja unohdin ne yöksi ulos. Aamulla oli päärynöitä maisteltu ja vertailtu kunkin makua. Osa oli sitten kelpuutettu syötäväksi. Aika siisti emäntä täällä, kun laittaa ihan tarjolle. Tarjolla on näköjään ollut myös vastaistutettu kurjenkellon taimi sopivasti siinä kukkapenkin reunalla. Mutta vielä me on tultu toimeen, omenoita nääs riittää meille molemmille.
Sienestämäänkin pääsisi, jos tunnistaisi mokomat. Toinen on jonkin sortin lahottaja, sillä se kasvaa nurmella kaadetun omenapuun juuriston päällä. Lahottaisi vaan ripeästi juuret maasta pois, niin ei minun tarvitse niitä alkaa repimään, jos keksin tuohon kukkamaata perustaa.
Kivikon varjossa olisi tarjolla joko valkoista kärpässientä tai peräti herkkutattia. Enpä uskaltanut poimia. Enkä päässyt tarkemmin asiaa tutkimaankaan, kun yläpuolella oleva likusterisyreenin oksa tarttui kiinni hiussolkeeni ja olin jäädä puun vangiksi. Josta sitten riemastuneena kävin hakemassa pienen oksasahan ja pätkäisin hetken harkinnan jälkeen alimmat oksat syreenistä pois. Olenkin niitä koko kesän väistellyt.
Kun oksasaha oli sopivasti kädessä, muistin kriikunan ja sen naapurin puolelle kylvämät marjat. Että hävetti. Puu on kuin varkain kasvanut ihan tolkuttomiin leveyksiin. Jo keväällä otin siitä jokusen oksan, nyt taas monta aika isoa. Sateet on saaneet sen kasvattamaan ihan valtavasti oksiinsa pituutta. Kauempana rajasta kasvaa toinen jo aika iso kriikunapuu. Ehkä kaadan ison puun rajalta ja annan tämän nuoremman kasvaa täyteen mittaansa. Joka tapauksessa valoa tuli paljon enemmän ja raja siistiytyi jo nyt ihan mukavasti. Lähti siinä viereisestä Bergiuksestakin muutama kuiva oksa, jotka keväällä oli jäänyt leikkaamatta. Kasvimökistä keräsin jälleen kaikki kypsät tomaatit ja chilipalkojakin tuli melkoinen nippu.
Päivän saldona oli lopulta entistä isompi risukasa odottamassa hakettajaansa ja portailla sen seitsemän täpötäyteen ahdettua muovikassia omenaa. Jälkimmäisiä olen nakertanut vähitellen siltään, osan tein hilloksi, osan laitoin viipaleiksi pakkaseen, osasta tein sosetta, ja osan olen kuivannut omenarenkaiksi talvipäivän iltoja varten. Vielä on viisi ja puoli kassia portaalla... ja näköjään lisää taas puun alla. Nurmikko jäi muuten leikkaamatta, huomaan.