Puutarhaeloa

Sinililjat kukkivat nurmikolla laajoina mattoina. Kuljen puutarhassa varoen tallomasta niitä jalkoihini. Näin käy joka kevät, mutta silti haluan antaa niiden levitä vapaasti. En ole upottanut nurmikkoon astinkiviä, koska kapeahko nurmikaistale on kuin polku itsessään. Siispä hyppelehdin, koikkelehdin, loikin ja haen tasapainoa nurmella kulkiessani. Toistaiseksi jalansijaa on vielä löytynyt. Ilokseni muurahaiset ovat kuljettaneet sinililjan siemeniä myös aidan toiselle puolen, ja niinpä myös ojassa alkaa vähitellen sinertää ohikulkijoiden iloksi.

Useana vuonna olen jättänyt nurmikon keväällä leikkaamatta alueella, jossa sinililjat kasvavat. Saavat rauhassa kehittää siemenensä ja siten levitä. Nurmikko on epäsiistin näköinen tämän ajan, mutta kevään sininen kukinta korvaa moninkertaisesti haitan.

Syksyllä viritin kadunpuolen orapihlaja-aitaa vasten kaikki löytämäni verkot. Jänisten järsinnät eivät haitanneet tänä keväänä kasvejani. Mietin, josko verkot voisi jo poistaa, koska näky ei mieltä ylennä. Onhan pelloilla, metsissä ja pientareilla jo vihreää syötävää jäniksille. Tosin on eri asia napsaista tulppaaneista meheviä nuppuja kuin tyytyä iänikuiseen vuohenputkeen, tuumaa ristiturpa. Pääseehän se tänne nytkin: toinen puoli puutarhaa on aitaamatta. Tultu on, jänis on harva se päivä pihassa, yhtenä aamuna kettukin. Joten enpä tiedä verkon avuista ja hyödystä; ehkä jonkun muun puutarhassa on ollut todelliset herkkupalat tänä vuonna, kun tulppaanini ovat säästyneet.

Pitkin viikkoa olen kerännyt talvisuojia pois kasvien yltä. Ruusuista ja köynnöskuusamasta kerrokset havuja ja pikkupilarikatajan ja alppiruusun päältä varjostukset. Alppiruusun kastelin kunnolla. Maa oli kyllä sula, mutta pensas oli kuivahkon oloinen ja tomuinen, suorastaan suihkun tarpeessa.

Tuoksuköynnöskuusaman istutin viime syksynä. Se lähti kasvuun jo maaliskuussa, mikä minusta oli yllättävää. Annoin kumminkin talvisuojien olla tähän asti, kun oli yöpakkasiakin aika pitkään. Hienosti se pukkaa jo uutta lehteä ja on virkeän oloinen.

Verkkovankilassa viettää aikaansa niin ikään uusi köynnös. Syksyn alesta tarttui mukaan Paul's Scarlet Climber, joka sai portinvartijan paikan tulevaan ruusutarhaani. Tarhaan, joka vielä on vain pääkoppani sisällä, milloin luonnontilaisena kukkaniittynä, milloin englantilaisena puutarhana. Vaikka istutin ruusun aika myöhään (lokakuussa!), on se onnekseni selvinnyt talvesta. Ehkä siksi, että talvea ei koskaan tullut.

Kesälomalla perustin valkoisen pionipenkin syreeniaidan tuntumaan. Ensimmäiset versot työntyvät jo maasta. Tämä on Madame de Verneville, jos tekemääni karttaa on uskominen. Syreenien alta vilkutetaan iloisesti. Särkynytsydän on myös kurottanut kasvuaan läpi lehtimaton. Se on kevään ensimmäisiä vilkuttelijoita ja tuo alkavan kesän tuulahduksen ilmestyessään.

Sinililjojen lisäksi maasta pukkaa yksittäisiä ilon tuikahduksia: isokevättähti on muuttanut meille salamatkustajana jonkin muun kasvin myötä. Todella ilo on huomata sen viihtyneen ja lisääntyneen parissa vuodessa. Näitä voisi hankkia syksyllä lisää, kun vain muistaisi siinä vaiheessa.

Krookuksia minulla on kolmessa paikkaa. Etupihan auringonpaisteessa valkoiset Jeanne d'Arcit ovat jo kukkineet. Ne ovat vanhimmat, istutettu parikymmentä vuotta sitten. Kaipaisivat jo kovasti uudelleen istutusta ja hoivaa. Toissa vuonna istutetut d'Arcit ovat varjossa ja kukkivat nyt ekaa kertaa. Ne erottuvat kauniisti vasten tummia havuja. Kiviympyrän laitamilla on krookuksia siellä täällä. Istutin niitä pariin otteeseen, kun eivät ensin tuntuneet lähtevän alkuun, ja nyt niitä onkin tuplasti. Toisen istutuksen reppanoita kaivoin esiin paksun lehtikerroksen alta, joten nyt minulla on krookuksia keltaisilla lehdenkärjillä. Ehkä sitkeät sissit vihertyvät, kun pääsivät valoon.

Lehtosinilatva on vihertynyt vauhdilla aidanvieren kukkapenkissä tapansa mukaan aikaisin. Sen takaa kurkkivat jo kevätkaihon kukan siniset nuput. Kevätkaihoa rinnassa minullakin. Mukavaa, että sää vähitellen lämpenee ja pääsen kunnolla puutarhapuuhiin.

Julkaisen kumminkin, kun tulin kuvanneeksi, vaikka viikossa puutarha on vihertynyt ja kuvat näyttävät jo nyt kauan sitten otetuilta. Saakin taas juosta kilpaa kevään kanssa. Olen ahertanut edeltävän viikon, koska olin lomautettuna. Näin keväällä lomautus ei voisi paremmin sattua puutarhaihmiselle. Jatkoakin on tulossa, toivottavasti ei kumminkaan kovin pitkään tehdä töitä vain joka toinen viikko.

Siispä olen kaivanut esiin syreenipensaiden alta rakkaan kanadanhemlokkini, joka on kasvanut yllättävän isoksi. Yllättävää ehkä siksi, että aiemmin osittain kaatuneiden syreeninrunkojen ja kasvavien vesojen seasta sitä tuskin erotti. Alppikärhökin yritti sitä kuristaa. Nyt, kun ahdistelijat on poistettu sen harteilta ja ympäriltä siitä voi joskus tulla ihan oikea puu. Kokeilua koko kanadanhemlokki. En uskonut sen pärjäävän, saati kasvavan. Yllättävää siis kokeilun onnistuminenkin. Mikään tanakka ilmestys tämä ei ole, mutta ehkä se vahvistuu vähitellen.

Epämääräistä kalikkaa ja palikkaa on pitkin pihaa. Niitä nakkelen kasoiksi ja yritän löytää niille järjellistä käyttöä. Roskiinkaan ei kaikkea viitsi laittaa. Risuja ja tuulessa lentäviä tammenlehtiä, hakettimeen liian paksuja oksanpätkiä, hakekasoja,.. Sain aikaiseksi säkkikaupalla haketettua silppua joulukuusesta, talven havukatteista, syreeneistä edelleen, karsituista herukoista, katkaistusta kriikunasta jne.

Komposti komeilee uhkeana pihan perällä ja odotan pian saavani muhevaa katetta istutuksille. Syksyllä ennätin sekoittaa ruokakompostista puoliksi kompostoituneen massan lehtien sekaan ja talven aikana oli kompostin pinta vajennut puoleen. Keväällä sekoitin ja siirsin massan kompostin toiseen päähän ja toinen pää vapautui haravointijätteelle uuden kompostimassa aluksi.

Aiempi lehtikomposti on vielä tässä odottamassa käyttöä. Ehkä sirottelen sen ohuena kerroksena pitkin syreenien alustaa. Kompostin takana näkyy vielä paksuja syreeninkantoja. Ihan jäätävä homma on alkaa kaivamaan niitä ylös. En oikein tiedä mitä niille tekisin. Ehkä vain sahaan ne poikki maata myöten. Betonirengas sisältää puuntuhkaa saunasta ja pönttöuuneista. Pihaa jo kalkitsin sammaleisimmista paikoista säkillisen verran, toinen kalkkisäkki on varattuna vielä kukkapenkeille ja muille istutuksille. Tuhkaa käytän myös kalkitsemiseen. Nyt leudon talven jälkeen betonirengas on kumminkin lähes tyhjä.

Pojan kanssa väkerrettiin loput marjapensastuet paikoilleen. Olen niin tyytyväinen, kun tämä homma tuli viimein tehtyä. Jobi on odottanut tovin ja osa puistakin on ehtinyt jo harmaantua. Leikoin pensaita jo aiemmin. Nyt ei oksat enää makaa nurmikkoa vasten, on helppo leikata nurmikko ja koko alue vaikuttaa tilavammalta ja selkeämmältä.

Tämä kasa taas on menossa mustaherukoiden alle katteeksi. Se on talventörröttäjistä kertynyttä silppua, ja sisältää myös niiden siemeniä. Jos itävät, voin siirtää taimia sopiviin paikkoihin, mutta suoraan kukkapenkkeihin en tätä uskalla levittää. Kitken herukoiden alta vielä pahimmat vuohenputket ja lannoitan maan ennen katteen levittämistä. Ehkä paikalle levinneet lemmikit pitävät pintansa ja kasvavat katteen läpikin.

Nämä vesialtaat eivät ole koskaan oikein istuneet tammen alla olevaan kukkapenkkiini. Nehän ovat rakennussammioita, eikä niiden todellista olemusta oikein millään peitä. Kuvittelin naamioivani ne kivien ja kasvillisuuden taakse, mutta varsinkin nyt, kun maa on vielä paljas ja multakin painunut, ei näky silmiä hivele. Kierossakin ovat. Annan niiden kumminkin toistaiseksi olla, puuhaa riittää muissa kohteissa.

Talvella taisin valittaa istuttamatta jääneitä taimipaakkuja. Ainakin vuorikaunokki viis veisaa huolimattomuudelleni ja on jo pitkällä kasvun alussa. Tuosta saan taimia paikoksi pitkin puutarhaa. On se hyvä, että kasvit itse pitävät pintansa!

Yritän olla varaamatta itselleni liian pitkää työlistaa puutarhaan, varsinkin nyt kun kerrankin on "vapaata" ja on mahdollista jotain tehdäkin. On tämä kyllä ollut ihmeellinen kevät. Vaikka koronan kanssa ei ole leikkimistä, olen hyvilläni ajasta joka säästyy, kun voin tehdä töitä etänä, ja vaikka lomautus tekee aikamoisen loven tuloihin, olen hyvin onnellinen ajatuksesta viettää taas ensi viikko puutarhassa.

Onko sinulla enemmän aikaa puutarhalle nyt kuin yleensä keväisin?

Ensimmäiset ja ainoat helmililjat.

Eilisen ihan oikeasti järkyttävän sään ‒ hyytävää tuulta, raskaita sadepisaroita, rakeita ja LUNTA ‒ jäätyä eiliseen, uusi päivä valkenee säteilevän aurinkoisena. Voi Luoja, että maa voi olla kaunis!

Tämä on se villi kirsikka, jonka neuvoitte jättämään pystyyn.
Kukkanuppuja täynnä!

Pionit selviävät hyvin takatalvesta.

Kokemus se on talvikin toukokuussa, ja pakko oli lähteä ulos kameran kanssa. Miesmuistiin ei ihan tällaista kesän korvalla..., kimmeltävä lumipeite on paksumpi kuin jouluna. Ei ole edes kylmä, toukokuussa paksu villatakki takin alla ja talvikengät jalassa. Toissapäivänä tepastelin pihalla T-paidassa ja avonaisissa läpyköissä.

Kevätpikkusydämet kurottuvat hangen läpi.

Lumi sulaa silmissä ja minulle tulee kiire saada nietoksista kuvia. Räystäät tippuvat, painoa kerättyään ohut lumimatto laskee kelkkamäkeä stoppareista huolimatta jyrkiltä katoilta ja tömähtää kohahtaen maahan. Jysäyksiä kuuluu yhdestä jos toisesta pihasta. Saan varoa kääntämästä kameran linssiä oksien alla taivasta kohti. Lumi ja jää sulavat nopeasti ja tippuvat raskaina pisaroina.

Taidetta

Valo kimmeltää kauniisti jäätaideteoksista ja näen kuinka ne hiljakseen muuttavat muotoaan. Toukokuun aurinko on niille liikaa. Höttölumi on myös hetkessä kadonnut aurinkopaikoista. Puiden versot työntyvät lumen ja jään läpi taianomaisen hehkeinä, kuin en mitään ihmeellistä olisi niiden ympärillä. Ne on suunniteltu kestämään myös harvoin osuvan toukokuisen talven.

Sitä luulee hallitsevansa säät ja tuulet.
Kevät tulee, kun se haluaa.

Sinililjojen merestä pilkistää vain lehtien tupsut lumella. Varmasti vielä kukatkin nousevat entistä terhakampina lumen sulettua. Paikoin maa olikin jo kuivan oloista, kastelee se lumikin. Piti olla puutarhaviikko minulla. Kohtalon ivaa tämä tämmöinen. Eilen ketutti ihan tosissaan, mutta tänään osaan jo ihastella ihmeellistä maailmaa.

Punaherukan kukat eivät onneksi vielä olleet auenneet.

Tulppaanit saivat talvihunnun helmoihinsa.

Tuore vihreä ja lumivalkoinen on raikas väripari. Siinä on paljon kasvun voimaa ja uhkeutta. Kevät kulkee askelen taakse, toisen eteen, kesä jo pilkistää puutarhakalusteiden alta.

Kohta tuossa taas voi istuskella.

Minulle riittäisi päivän mittainen takatalvi, entä sinulle? Joko kovasti hipottaa päästä puutarhaan kaivamaan ja maata möyhimään? Minulla on kyllä jo ihan polttava tuska saada jotain aikaiseksi.

Koska kevät alkaa tai päättyy? Syöksyen ajassa eteenpäin marjapensaat kukkivat, hedelmäpuiden kukkasilmut pullistelevat, kirsikka avaa nuppujaan, ruohoakin on jo täytynyt leikata. Sinililjojen puolella jätin nurmikon leikkaamatta. Kukkikoon niin pitkään kuin kukkia riittää, ja siementäköön, niin vuosien päästä sininen meri on yhä laajempi. Paikoin maahumala työntää myös nuppujaan nurmesta, ehkä sekin voisi jäädä kukkimaan pörriäisten iloksi, ja voikukat ovat saaneet kasvaa toistaiseksi rauhassa kukkapenkkiin tungettelijoita lukuun ottamatta.

Hetkellisen takatalven ja parin todella sateisen päivän jälkeen luonto on ryöpsähtänyt vihreyteen. Ehkä jo tänään tulee aavistus kesästä, aamulla lupaavat +7 astetta mittarissa! No, ehkä taisi Kerttukin asiasta vähän vihjaista. Rohkeana vein tomaatintaimet kasvimökkiin jo viime viikolla. Koulin ne ja jätin sinne selviämään. Pari tappioita on tullut, mutta taimia oli onneksi yli tarpeen. Nyt ne näyttävät selvinneen säikähdyksestä. On niitä saanut peitellä ja muistaa sulkea mökin ikkunat yöksi ja avata ne aamulla. Lämmittämätön ja ilman automaattisaranoita oleva kasvimökki on kieltämättä työläs. Taimet vielä purkeissaan, joten pikatalven tullessa saan ne takaisin sisätiloihin.

Villi kirsikka puhkesi heti lämmön tultua kukkaan.

Kukkapenkkikierroksia on tullut tehtyä, ja jokunen kuva on tarttunut kameraankin. Kovasti on tuullut ja hetkittäin kirsikanoksa keikkui molemmin puolin kameran linssiä tyventä odottaessani.

Jälkikäteen tuli mieleen, että taitaa syreeni olla niitä maahan juurtuvia pensaita...

Ensimmäinen kesäaskartelu on tehty. Minulla on tapana jotain pientä askarrella joka kesä, ja tällä kertaa sain aikaiseksi kärhötuen katkotuista syreeninoksista. Kärhökin on kasvamassa jo valmiiksi. Toivon, että se vihertyy pian ja suostuu kiertymään uuteen tukeen. Viime kesänä se nimittäin tuli ryskyen alas kaatuneen syreeninrungon myötä. Oli siinä setviminen: ensin yritin varovasti pujottaa sen pitkiä versoja irti toisistaan ja syreeninoksista, mutta eihän se onnistunut. Lopulta otin sakset käteen ja hetkessä oli kärhö lyhyempi. Ehkä parempi niin. Kukinnot olivat vain korkeassa latvuksessa, alhaalla ei mitään. Jospa hän suostuisi kietoutumaan ihmissilmän korkeudelle uuteen tukeen.

Kivikossa kasvualusta on minimaalinen.

Likusterisyreenin alla on pari todella ohutta hiekkamultapeitteistä lämpärettä. Etummaisen lämpäreen mehikasvit ovat selvinneet talvesta, vähän rusinoina, mutta kumminkin. Taaemmassa lämpäreessä kilpirikot sinnittelevät ihan hyväkuntoisina taustallaan sitruuna-ajuruoho, joka on levinnyt yllättävän paljon. Ihan kauimmaisena likusterin rungon takaa pilkistää kylvämäni rauniokilkka. Siitä olen innoissani. Se selvisi.

Narcissus triandrus 'Thalia'

Narsisseilla sen sijaan ei mene hyvin. Nämä ovat ainoat kukkivat narsissini. Niiden vieressä on tupas lehtiä, mutta yhtään nuppua ei sieltä pilkota, joten nämä Thaliat myös jäänevät ainoiksi. Kauniita silti, ja sopivat omenapuun alusen hämyyn. Paikka saattaa olla niille aivan liian kuiva, ja ehkä pitäisi jakaa ne.

Nuokkuluppio, Sanguisorba obtusa 'Chatto'

Kiviympyrän takana olevassa penkissä nuokkuluppion versoja näkyy jo terhakkaina. Vielä ovat terhakkaita, mutta kesän korvalla kasvi antaa periksi. Nuokkuu, ei kuki, jää muiden kasvien jalkoihin. Ehkä paikka on sillekin liian kuiva tai multaa sen alla liian vähän. Kokeilen siirtää siitä osan syreenien eteen kosteampaan maaperään.

Pensaskärhö, Clematis recta purpurea

Penkin toisessa päässä pensaskärhö on venynyt pituutta maanpinnalta tuohon korkeuteen viikossa. Ihan uskomattoman hurja kasvuvauhti heti kun pikkuisen lämpenee. Sama homma pionien kanssa. Kohta on kiire virittelemään tukia niillekin.

Peittolehdeksikin kutsuttu Asarum europaeum ja kevätesikko, Primula veris.

Taponlehti on lähtenyt mukavasti leviämään viimeisten vuosien aikana. Pidän sen syvän vihreästä matalasta matosta ja taponlehteä onkin nyt neljässä paikkaa puutarhassani. Tämä omenapuun alla kevätesikkojen seurassa, parissa kohtaa syreeniaidan juurella ja itsekseen levinnyt pieni lämpäre karviaisen juurella tammen alla. Varjoisia paikkoja kaikki.

Punaluppio, Sanguisorba officinalis

Omenapuun alla punaluppio on vielä hyvin pieni, mutta terhakkaasti se on ponnistanut lehtimaton läpi. Täytynee hieman raotella kuivaa lehtimattoa, ettei vain jokin tärkeä kasvi jää vahingossa peitteen vangiksi. Viime syksynä laiskotti, enkä saanut paksua kerrosta poistettua keväälläkään. Ehkä ensi viikolla tai sitten madot ja öttiäiset hoitavat homman.

Äidiltä saamissani kellukoissa on jo nuppuja. Niitäkään ei ole tarkoitettu syötäväksi.

Puutarhani on siirtynyt uuteen aikakauteen. Joudun suojaamaan aarteitani verkoilla. Kovasti kehuin ristiturpaa, miten se on tänä talvena käyttäytynyt hienosti ja jättänyt verkottamattomat kasvini rauhaan. Seuraavana aamuna oli komea nippu uusia valkoisia Jeanne d'Arc -krookuksiani popsittu maata myöten. Kuin viikatteella vetäistynä joka ikinen lehtikin. En ehtinyt nähdä niiden avaavan nuppujaan tai saada kuvia. Ihmettelin, miksi ne nyt yhtäkkiä olikin kelvanneet.

Kului viikko ja aamuteetä hörppiessäni silmäkulmaan osui liikettä marjapensaiden takaa. Uskottava oli: soma kauris pälyilee säikkynä ympärilleen, kulkee tontin takarajalle ja huomaa korkean väliaidan naapuriin, palaa ja kääntyy sitten kadunpuoleiselle rajalle, jossa on vajaan metrin korkuinen verkko ollut jänön takia. Hops vain, kevyesti aidan ylittäen se kirmaa kohti kaupungin puistikkoa. Pitääkö oikeasti vetää parimetrinen hirviaita pihan ympärille? Toivottavasti se oli vain yksi säikky polo eksyksissä, eikä palaa tänne laumansa kanssa.

Antoisaa puutarhasunnuntaita!

Hedelmäpuiden ja marjapensaiden kukkiessa etsin katseellani pörriäisiä niiden lähettyviltä. Johtuneeko tuulista, alkukevään koleasta säästä vai pörriäisten vähentymisestä, mutta kovin kankean oloisesti ne ovat kömpineet tänä keväänä mesiapajille. Kyllä mehiläisiä ja kimalaisia on, mutta vähänlaisesti. Jätin nurmikkoa leikkaamatta tarjotakseni voikukkia, mutta niissäkin on kovin hiljaista. On keväitä, jolloin on ollut tunkua samalla kukalle.

Helpotuksesta kumminkin huokaan, kun parin lämpimän päivän jälkeen pörriäisiä on enemmän ja niiden surina saa minutkin hyrisemään. Siinä on sama tyytyväisyysvaikutus kuin kissan kehräyksessä, rauhoittava, rentouttava ja vakuuttava ääni: kaikki on hyvin. Kuurokaan en ole.

Ensimmäistä kertaa villi kirsikkapuuni on täynnään kukkia ja vain jokunen mehiläinen kiertelee sen kukissa. Ihmettelen, eikö puu osaa houkutella pörriäisiä luokseen. Onko vika kukissa? En haista niiden tuoksua, ja mieleen tulee jo itse ryhtyä mehiläiseksi. Kukinta on hetkessä ohi. Muutama kaunis aurinkoinen päivä ja jo on ruskeaa terälehtien laitamilla. Ehkä jokunen mehiläinen riitti, nähtäväksi jää.

Tämä lienee peltokimalainen??

Toisin on kaukasianpitkäpalon kukilla. Sen meden tuoksu täyttää koko puutarhan, vaikka kasvia on vain parissa paikkaa. Vielä pitkään tuoksun hälvettyäkin sen ympärillä pörrää kymmenittäin mehiläisiä ja kimalaisia. Kävikö niin, että juhlat on siellä, missä on parhaat tarjoilut?

Vasu täynnä, mutta kukan nielun pohjalla on vielä jotain.

Luepa Ylen juttu kasvien taidosta kuulla. Vuoden vanha julkaisu, mutta yhä mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Onkohan kaukasianpitkäpalolla parempi kuulo?

Suloisia surinoita viikonloppuun!

Särkynytsydän jäi paikoilleen, vaikka ympäristö myllättiin uusiksi.

Aiemmin olen kertonut tonttia lännen puolelta varjostavasta syreeniaidasta, usein ja hartaasti. Tämä on ollut hidas prosessi kypsytellä, osittain ajanpuutteen, toisaalta valinnan vaikeuden takia. Alue on pituudeltaan n. 24 metriä ja sen leveys vaihtelee kolmesta viiteen metriin.

Keväällä vielä riittää valoa, miten käy kun on täysi lehti syreeneissä?

Palikat alkoivat loksahdella kohdilleen, kun hävitimme isot lehtikompostit aidan alkupäästä, kun halusin hyödyntää kaadetun Sokerimironin paksut rungot puutarhassa ja kun uudistin syreenien edessä olleen kukkapenkin. Harvennuksen jälkeen syreenit eivät enää ole hallitseva rivi valonpeittäjiä, vaan antavat mukavan täplityksen maahan ja päästävät valoa siilautumaan iltapäivällä lävitseen.

Ukonkellot jäivät toistaiseksi, koska kukkivat valkoisin kukin.

Tämä on pienen budjetin iso muutos. Käytin mahdollisimman paljon jo olemassa olevaa kasvillisuutta: jaoin itselleni mieluisia perennoja uusiksi taimiksi, siirsin muualta puutarhasta varjoisempiin oloihin kaipaavia perennoja ja harkiten aion ostaa jokusen ihanuuden lisää kokonaisuuteen. Olen hyödyntänyt kaikki omenapuun rungot, osan syreenien rungoista joko sellaisenaan tai ohuemmat oksat hakettamalla ne maanpeitteeksi.

Sinililjat menivät, mutta patsaani voi kohta nuuhkia kielojen kukkia.

Aluksi nypin irti kaikki liiat syreenien juurivesat ja leikkasin pois kuivuneet oksat. Tein seuraavaksi vuohenputkiratsian. Onneksi tuuheana kasvanut tellima on pitänyt vuohenputken melko hyvin aisoissa, mutta joudun silti pitämään putkea tarkkaan silmällä. Toistaiseksi jätän tontin rajan ja syreenien välisen vajaan metrin levyisen suikaleen katetuksi tellimalla. Muutenkin tellima on edelleen valtakasvi alueella. Saunanpuoleisessa päässä kaistaleella kasvaa kotkansiipisaniaista ja taas tienpuoleiseen päähän vuohenputkien päälle aion levittää katekankaan ja haketta.

Kartiomarjakuusien välistä polku koukkaa kohti komposteja.

Seuraavana alkoikin homman hauskin vaihe. Mallailin runkoja asentoon jos toiseen, kääntelin niiden kauneimmat kyljet esiin ja pengersin koko tontin leveydeltä loivasti viettävän alueen pieniksi istutusalueiksi. Halusin tehdä istutusalueista ja niiden kasveista soljuvan kokonaisuuden, jota pienet hoitopolut halkovat. Saa nähdä miten onnistuin, kun rungot oleentuvat paikoilleen, kasvit kohoavat ja saan hankittua loputkin taimet puupalikoin merkkaamilleni paikoille.

Aamuaurinko kuivattaa sinivuokkojen ja kotkansiipisaniaisten lehdet.

Paljon on vielä kesken, osa taimista on hankkimatta, jämätaimia siellä täällä, mutta suurin osa perusistutuksista on jo tehty. Saunapäädyssä aluetta on kasvaneen kielon olen antanut levitä matoksi patsaan tietämille. Siirsin sitä polun alle jäävältä alueelta aukkopaikkoihin. Pelastin pari varjoliljaa nurmikolta ja toiveikkaana ripottelin jokusen varjoliljan siemenenkin kielojen lomaan. Kukkivat sitten kymmenen vuoden päästä. Alppikärhö sai tuekseen syreenin oksista rakennetun kehikon ja vaikuttaa kietoutuvan siihen tyytyväisenä, kohta kukkiikin. Taustalla on aiemmin istuttamaani kotkansiipisaniaista ja sinivuokkoja. Auringonvalo osuu kauniisti keväänvehreisiin saniaisen versoihin ja ne tuntuvat valaisevan koko alueen.

Laikkukirjokanukka on vasta saniaisen kokoinen,
mutta parin vuoden kuluttua siitä on jo varjostajaksi.

Hävitettyämme vanhat risat lehtikompostin kehikot, ostimme tilalle kunnolliset lehti- ja talouskompostit. Sekoitin lehtikompostin ja talven aikana muhineen kompostin pariksi kummuksi keväällä ja istutin toiseen laikkukirjokanukan. 'Elegantissima' vaikutti sopivan siirottavalta kasvilta tuohon paikkaan peittämään kompostit katseilta ja tuomaan valoa vaaleareunaisilla lehdillään. Syreeniaidan ja kasvimökin välissä oleva perheomenapuu sai alleen vänkkyräisen maasta kohoavan oksan, tellimaa, jaettuja kuunliljoja ja ripauksen valkoisen lehtosinilatvan siemeniä. Ehkä syksyä varten jotain uutta kukkivaa.

Maasta kohoava käppyrä vain odottaa, että sitä myöten jokin kasvi luikertaisi.

Toisessa päädyssä aitaa on kasvanut isoäidiltä saamaani kalliokieloa timanttituijien alla. Siellä ne ovat viihtyneet hyvin, mutta vähitellen tuija on kasvaessaan myös levinnyt ja peittää ne lähes näkyvistä. Kaivoin kalliokielot varovasti ylös ja istutin kulkemaan pitkänä rimpsuna läpi koko alueen.

Rakkaat kalliokielot saivat nyt arvoisensa paikan.

Polut jäävät mullokselle ainakin toistaiseksi. Haraamalla kokeilen pitää ne rikoista puhtaana. Kunhan saan kaikki taimeni istutettua maahan, lisään hakekerroksen istutuksiin pidättämään kosteutta, koska varsinkin syreenien puolella istutuksia maa on keskikesällä melko kuivaa.

Katse tammenaluspolulta uuden pionipenkin yli kohti varjopuutarhaa.

Kuunliljoja minulla on ollut alueella ennenkin. Täytyi ihan kelata vanhoja valokuvia tunnistaakseni ne, koska alkukeväästä niiden maasta nousevat versot ovat lähes samannäköisiä, ehkä niistä löytyy pienoisia värieroja. Kuunliljoja onkin nyt läpi koko istutuksen ryhmä siellä toinen täällä. Vielä niistä ei tosiaan näy kuin lehtien kärkipiikit, mutta noustuaan ja auettuaan niiden lehdet peittävät nyt vielä kovin ankean näköisen maan. Vuorikaunokki pääsi tällä kertaa taustalle. Ennen sitä oli pionipenkin kohdalla valtava lämpäre, mutta nyt se on parissa kohtaa rajan ja syreenien välissä, siis auringon puolella. Se on riittävän valloittava pitääkseen puoliaan vuohenputkelle.

Vuorikaunokki siirtyi syreenien puolelle, alppiruusu sai lisää taponlehteä.

Halusin hoitopolun kulkevan alppiruusun takaa, joten siirsin kohdalla kasvaneita taponlehtiä hieman syrjemmälle. Lisää taponlehteä löytyi muualta puutarhasta, ja saan niistä mukavan maton tosi matalaa kasvustoa alppiruusun ja kartiomarjakuusen alustaan.

Pätkä luonnon omaa suunnitelmaa; lemmikki ja punaherukka.

Kanadanhemlokin ja tammen jälkeen syreenit vaihtuvat aidassa tuijiin, timanttituijiin ja japaninhemlokkiin. On siellä yksi punaherukkakin. Sen olen aikanaan kasvattanut rungolliseksi ja sen oksat kaartuvat viehkosti maata kohti. Herukan alla maa on täynnään lemmikkiä ja saa minun puolestani olla. Näille tienoin olen suunnitellut teeman vaihtumista varjon puutarhasta ruusutarhaksi, mutta en vielä ole keksinyt, miten temppu tehdään. Ehkä luonnontilaisen nurmikon tai kedon kautta... Puunrungot kumminkin jatkuvat ruusutarhalle asti ja paksuimpia runkoja olen ajatellut istuimiksi, maanrajassa olevaa kantoa sisääntuloksi ruusutarhaan.

Kohti ruusutarhaa.

Varjopuutarhaan palaan varmasti vielä monta kertaa, sillä uusista istutuksista on jo nyt kerrottavaa, ja muutenkin on hauska seurata kasvun etenemistä kesän mittaan. Ruusutarhaa tuskin saan eteenpäin ennen ensi kesää.

Varjopuutarhani oli entuudestaan lähes valmis kasvillisuuden puolesta. Täytyi vain järjestellä kasvualueiksi laajat kasvustot, jotka olivat saaneet levitä omia aikojaan.

Perustan kaikelle luo vanha syreeniaita, jossa yhä karsinnan jälkeen on jokunen järeä runko tuomassa pitkän ajanjakson fiilistä. Rungoissa kasvaa sammal, niiden pinta hilseilee ja kuori lohkeilee. Samaa vanhaa rapistuvan ja lahoavan puun ajatusta jatkoin pengertämällä istutuksien mullan paksujen omenapuun runkojen varaan. Ne olivat odottaneet loppusijoituspaikkaansa talven yli läjään kasattuina (keskelle nurmikkoa, kuinka ollakaan).

Ihmeellinen on omenapuun rungossa virtaava voima. Oltuaan vuoden katkaistuna ja vietettyään talven lappeellaan läjässä, jaksaa runko yhä puskea versoa! Silmiä hivelevä näky tämä ei ole, mutta silti jo hetken harkitsin pientä eksperimenttiä. No, kohta kumminkin nappasin versot pois.

Lehvästö on kesän tulon myötä kasvanut täyteen mittaansa ja läikikäs varjo tummui syväksi varjoksi. Paikka on vilpoisa siimes, jonne on mukava puikahtaa hetkeksi hellettä pakoon. Nyt kun syreenien alla kasvaa ja tapahtuu, ja kaikki on "uutta", huomaan viettäväni varjossa huomattavasti enemmän aikaa kuin ennen. Jopa niin, että kameraan näyttää tallentuvan sieltä eniten kuvia, vaikka muuallakin puutarhassa kasvaa yhtä ja toista, tosin vanhaa tuttua toistona vuodesta toiseen.

Vanhaa uudistamalla saa aikaan mukavasti uutta, kun istuttaa uudella ajatuksella, järjestelee toisin, jakaa, luopuu tai yhdistelee uudelleen. Todellinen perus-peruskasvi on tellima. Aikanaan sain siemenpussista vääriä siemeniä: tiarellamatosta tulikin tellimamatto. Tänään se ei ketuta enää yhtään, vaan istuu suunnitelmaani kuin nenä päähän. Siitä sain helpolla, ilmaiseksi, nyt riittävästi taimia, joilla toteuttaa mielikuva tuulessa huojuvasta heinämäisestä kasvustosta, joka peittäisi maan rikkaruohoilta. Suurimman osan taimista jätin niille sijoilleen, osaa siirsin pois polkujen tieltä ja osaa istutin uudelleen.

Erityisen paljon pidän telliman rennosta kukkavarren kaaresta ja pikkuriikkisistä kukista, jotka läheltä katsoen ovat kukkavarsien alapäässä syvän pinkkejä ja vaalenevat kellanvihreiksi varren kärkeä lähestyttäessä. Massana kukkavarret tuovat keveää otetta muun kasvuston ylle. Kukkineet varret voi leikata alas, ja kannattaakin ellei halua valtavasti uusia taimia.

Kanadanhemlokki on päässyt ihan uuteen rooliin telliman seuralaisena. Miten somasti sen kerkät ja telliman kukat sopivatkaan yhteen. Olin kokeillut hemlokkia ajatuksella, että kasvaa, jos on kasvaakseen. Sain siitä nyt syreenitaustaan samanhenkistä keveyttä kuin tellimassa on.

Kuunliljoja löytyi alueelta kolmea eri lajiketta: komeasinikuunliljaa, japaninkuunliljaa ja komeakuunliljaa tai raitakuunliljaa. Jälkimmäisestä en ole varma, mikä hän lienee. Sinikuunliljaa riitti kahteen isoon taimeen, ja huomasinpa yhden karkulaisen joko jääneen maahan alkuperäisille sijoilleen tai sitten olin istuttanut sen eroon lajikavereistaan. Komeasinikuunliljat saavat olla särkyneensydämen juurella, sen molemmin puolin antamassa hyvää kontrastia vihreään lehtimassaan.

Japaninkuunlilja oli jo kovasti jakamisen tarpeessa, joten sain siitä reilusti taimia. Siitä tulikin toinen peruskasvi varjopuutarhaan ja se kulkee ikään kuin nauhana pitkiä matkoja. Myös pitkänä nauhana kulkevaa kalliokieloa löysin ilokseni lisää timanttituijien oksien alta. Täytyy kaivaa ne ylös ja jatkaa kieloketjua, jossa edelliset siirretyt kalliokielot tuntuvat selviävän oikein hyvin.

Alppikärhön lakastuttua kukassa ovat nyt tellima, särkynytsydän ja vuorikaunokki. Vuorikaunokki antaa sopivasti jämäkkyyttä näille kahdelle hempukalle. Se on saanut paikan ainoaan kohtaan, jossa aurinko pääsee pilkottamaan hetken syreenien välistä.

Muuten vivahteita tuovat erilaiset vihreän sävyt ja lehtien muodot. Kotkansiipisaniainen, kuunliljat, taponlehti, alppiruusu, kielot ja kalliokielot ovat kaikki hieman metsäläisiä ja saavat alueen tuntumaan luonnollisen lehtomaiselta. Erityisesti illan viimeisten säteiden sävyttäessä telliman kukkavarsien latvoja, jää niitä tuijottamaan pitkäksi toviksi. Vuoden pisimpänä päivänä iltaa riittää.

Mitä kasveja sinulla on puutarhasi varjoisissa paikoissa?

Jokunen vuosi sitten rakensin keskelle nurmikkoa kiviympyrän ja sen reunaan matalan luiskan kulkuväyläksi. Ehkä kuvittelin, että kiveys olisi huoltovapaa, rikaton pläntti tässä rikkojen valtakunnassa. En kuvittele enää; pari kertaa kesässä vähintään on käytävä kontalleen ja kitkettävä ei-toivotut taimet.

Itse ympyrässä on kivien välissä kerros kivituhkaa, mutta eipä se estä viereisen kukkapenkin akileijoja, lehtosalviaa tai mäkitervakkoa siementämästä, saati siemeniä itämästä. Taivaan tuulista sekaan tupsahtaa voikukkaa, järeämpänä vaahteraa ja koivua. Kerran jo keväällä kävin kivipinnan lävitse.

Kiviluiskassa on kivien välissä hienoa soraa, jota jäi saunaremontista, kun vanhan ja lohkeilleen lattiabetonin alle piti saada eristeille tilaa. Jos sauna on rakennettu joskus 50-luvulla, ovat siemenet nukkuneet sorassa lähes Ruususen unen betonikuori peittonaan. Ekoina vuosina jaksoin kitkeä joka ikisen kasvuun pyrkijän, mutta tänä kesänä annoin kukkapenkistä kylväytyneelle mäkitervakolle tilaisuuden levitä. Ehkä istutan taimet myöhemmin talon seinustan paahdepenkkiin. Toisessa päässä luiskaa kasvoi jotain tuttua, mutta silti minulle tunnistamatonta. Annoin sen jäädä.

Meikäläisellä ei ole montaa kynsisaksin nirhittyä viivaa puutarhassa, mutta nurmikon ja apilan olen yrittänyt pitää poissa kiveykseltä. Tykkään tosi paljon kaarevasta linjasta, jonka kiven ja nurmikon raja muodostaa puutarhaan. Syksyllä ostin jopa nurmikon rajaukseen tarkoitetut sakset, joita viime viikolla pääsin oikein urakalla testaamaan. Kyllä on trimmi raja. Ja ihan hillitön kasvusto kiveyksellä!

Mutta tykkään. Voiko olla rajumpi kontrasti tyyleissä? Nypitty raja ja saksilleni hymähtävä luonto, joka ottaa vallan ja koristelee kiveykseni kuten parhaaksi näkee.

Akileijojen paras kukinta osui meillä kuumimpaan hellejaksoon. Akileijani kasvavat pääsääntöisesti vilpoisissa puolivarjon penkeissä, joten kukinta oli helteestä huolimatta melko pitkä. Nyt toki kukista on jäljellä enää muistot ja valokuvat. Lyhyydestä huolimatta akileijojen kukinta on aina yksi kesän kohokohdista.

Useimmiten valkoinen Green Apples ehtii ensimmäisenä kukkaan vanhan omenapuun siimeksessä. Sillä on seuranaan nukkapähkämöä ja viime kesänä istutettu valkoinen lehtoängelmä. Omenapuusta sitä kohti kurottelee kermanvalkoinen köynnöshortensia.

Niin ikään siimeksessä melko aikaisin alkaa kukkia William Guinnes -akileija. Se on joka vuosi yllättävän korkea ja ihmettelen josko johtuu varjosta vai liekö luonnostaan tuollainen. Tässä sillä on parina purppuraheisiangervo, joka ihan ei ehtinyt viljamin mukaan kukinnassa. Täytyykin muistaa leikkoa sateen jäljiltä joka suuntaan sojottavat kukkavarret pois ennen kuin siemenet kypsyvät.

Viikkoa myöhemmin alkoivat lehtoakileijat ja epämääräiset risteymät kukkia tammen puolivarjoisessa kukkapenkissä. Tänäkin vuonna hieman erinäköisinä. Yksinkertaista tummanviolettia akileijaa en enää löytänyt, mutta sen sijaan korkeuksiin nousi kerrottuhelmainen kaunotar. Kadunviereen, läpi orapihlaja-aidan puski tummanlila yksinkertaisen ja kerrotun välimuoto. Samoin uutena ilmestyi lähestulkoon valkoinen akileija, jolla on vaaleanpunaiset nuput.

Varsinainen akileijapenkkini keskellä paahteisinta pihaa on pahasti vuohenputken valtaama. Yksi ainoa Nora Barlow yritti kurottaa päänsä vuohenputkien lehtimeren yli. Hävisi kilpailun ja katosi sekin. Siitä vimmastuneena olen nyt katkonut vuohenputket jo kahteen kertaan, ja yhä niissä tuntuu kasvuvoimaa riittävän. Pitäisi mennä sinne heilumaan talikon kanssa. Nyt voikin taas, kun ilma on viileämpää.

Kukinta noin yleensä tuntuu laukkaavan hurjaa vauhtia, ja olen auttamattomasti jäljessä päivitysteni kanssa. Toisaalta olen miettinyt, täytyykö jokaista kukkaa blogissa julkaista. Loma on kumminkin alkanut, ja voi miten ihanaa on viettää päivät puutarhassa! Tyypillisesti lomani alkaessa satoi, meillä huikeat 76,2 mm, mutta nyt ei ole säissäkään moittimista.

Kasvien jalostajat ovat kautta aikojen omistaneet lajikkeitaan heille rakkaille ja tärkeille ihmisille. Nimiä on annettu mm. äidin, vaimon, pojan, tyttären, hallitsijoiden tai kuuluisuuksien nimien mukaan. Näin on tapahtunut myös pioneilla. Uudessa pionipenkissäni komeilee nyt kolme naista: Madame de Verneville, Shirley Temple ja Yang Gui Fei.

Istutin pionit vuosi sitten ja kevään olenkin jännittäen seurannut niiden kehitystä. Penkki sijaitsee syreeniaidan edessä, tammen, perheomenapuun ja kasvihuoneen kolmiossa. Paikka on puolivarjoinen, väliin suoran auringon lämmittämä, väliin syreenien varjostama kohopenkki.

Hyvin ovat kasvuun lähteneet. Ne peittosivat kasvussa Festiva Maximan kaksi jakotaimea, tosin myöhäisenä lajikkeena se ehkä muutenkin ilmaantuu näkyviin jälkijunassa. Pionipenkki on jatkumoa varjopuutarhalle, vaikka se sitä ennen valmistuikin. Syreenipuolella on penkissä samanlainen puunrunkopenger kuin syreenien alla olevissa. Penkin etupuoli on vielä vapaana. Näissä kuvissa varjopuutarha on vasta muotoutumassa.

Mutta asiaan. Shirley Templen tunnistavat varmasti kaikki. Onko lapsitähti-Shirleyllä ja Shirley-pionilla todellista yhtäläisyyttä, jää vain mielikuvituksen varaan. Vaaleankeltaiset kutrit molemmilla, ehkä. Myöhemmällä iällä Shirley Temple oli tummahiuksinen poliitikko ja suurlähettiläs.

Pioni kukki ekana vuonna yksinkertaisemmilla kukilla, kuin oletin. Ehkä siksi, että on vielä nuori taimi. Kaunis se oli, muistutti hieman viereisen penkin Ewelinaa väritykseltään. Reunoilla aavistus vaaleaa punaa ja keskellä kellertävää kermaa. Shirleyn alkukevään punavihreissä versoissa ja myöhemmin avoimessa kukassa on jotain samaa maljamaista, sivuilta korkeuksiin kurottavaa. Hieno ja tukevan oloinen pioni.

Madame de Verneville on jäänyt minulle arvoitukseksi. Ehkä hän on herra Vernevillen puoliso tai joku rouva Vernevillen kylästä Koillis-Ranskasta. Minusta Madame de Verneville voisi olla hienostunut ja hyvin lämminsydäminen rouvashenkilö 1700-luvulla. Nimissä parasta onkin pieni salaperäisyys, sillä silloin voi itse mielikuvituksessaan sepittää tarinan.

Pioni aloittaa kukinnan hyvin tiiviinä terälehtien rykelmänä, jotka ovat järjestäytyneet vähitellen keskeltä kohoavaksi kukkulaksi. Jossain vaiheessa kukinto on sivusta katsoen kuin kolmio, jonka keskiosa aina vain kohoaa. Lopulta kolmio muotoutuu palloksi, jolla on edestä katsottuna kerrotun ruusunkukan piirteitä. Olemukseltaan kasvi on aluksi kukintoineen topakan tuntuinen, mutta kukkien laajetessa suhteettomaan suuriksi, alkavat kukkavarret tuntua kovin heikoilta niitä kannattelemaan. Väritys kulkee päinvastoin Shirleyllä: reunat ovat valkoiset, sitten kuultavat keltaista ja keskustaa kohti vaaleanpunaista. Keskellä terälehtien kärjissä on vielä ohuen ohut rajaus karmiininpunaista, samaa kuin Festiva Maximan kukissa.

Yang Gui Fei oli Tang-dynastian aikainen kaunotar, jota yhä pidetään yhtenä Kiinan historian neljästä kauneimmasta naisesta. Yang Gui Fein tarinasta on useita versioita Kiinassa ja Japanissa, enkä ole ihan varma, oliko hän juonittelun uhri vai juonittelija itsekin. Hänestä enemmän esim. naishallitsijoita esittelevältä sivustolta.

Pioni on joka tapauksessa lumoavan kaunis. Pionin nimi Yang Fei Chu Yu on suomennettu "Jalkavaimo nousee kylvystä", ja kieltämättä kukinto tuo mieleen vaahtokylvyn pärskeet ja tuolloin ihannoidun hyvin vaalean ihon. Jalkavaimo on pionipenkkini kaunottarista valkoisin. Sillä on vain keskimmäisten terälehtien juuressa keltainen hehku. Kukinto muodostuu täyteydessään keskeltä kohenevaksi palloksi. Jo maasta nousevissa versoissa on jotain hyvin eleganttia ja naisellista.

Tänä vuonna sain tyytyä 1-2 kukkaan per perenna, ja helteet viimein päättänyt rankka sade ja puuskainen tuuli eivät ehkä olisi hakanneet suojaisessa kolmiossa olevia uusia pioneitani aivan poikki, mutta aidasta päälle katkennut syreeninrunko teki niistä osittain tanelia. Muualtakin puutarhasta keräsin vedenraskaita, maahan taipuneita ja katkenneita pioninkukkia. Varovaisesta ravistelusta huolimatta ne eivät enää jaksaneet kannatella kukkiaan.

Ensi kevät onkin taas uuden odotusta, sillä jatkoin pionipenkin teemaa varjopuutarhassa ja istutin polun toiselle puolen uuden naisen nimeä kantavan valkoisen pionin. Duchesse de Nemours, alkuperäiseltä nimeltään Marie d'Orleans-Longueville, jäi nuorena äidittömäksi, nai ikälopun Nemours'n herttuan ja sai 1699 Neuchâtelin prinsessan arvonimen.

Odotuksissani on voimakkaasti tuoksuva, kerrottu, keskeltä keltatyvisin terälehdin varustettu kukinto. Pionin taustalle jää tumma kartiomarjakuusi ja jokunen uusi varjopuutarhan perenna. Barokin jykevyyttä ja alkavan rokokoon keveyttä siis tiedossa tämän pionin osalta.

Sain haasteen, jonka eteen tein tosissani töitä. Kiitos vaan Vaarin torpan puutarhan Pirkolle haasteesta. Terveisiä myös Hiidenkiven puutarhaan Minnalle, jolta tämä haaste sai alkunsa!

· En löydä kimalaisia

· En pysy linsseineni niiden perässä

· En taivu kumaraan entiseen malliin

· En tiedä kimalaisista paljoakaan

Aluksi tuskin löysin kimalaisia, ja kun sellainen osui kohdalle tuulen heiluttamassa kukinnossa, ei tarkentaminen ihan heti onnistunutkaan. Ekalla yrittämällä siis puhdas nolla onnistuneita kuvia.

Mantukimalainen, ehkä...

Jokunen päivä myöhemmin oli pettymys sulatettu, oikea objektiivi kamerassa, vähemmän tuulta, aurinkoinen sää ja useammanlaista kimalaista näkyvillä. Into tehtäväänkin oli taas tapissaan: minähän muuten otan ne kuvat. Vaan kyllä osaa ihminen olla työasentoonsa kangistunut! Vähä vähältä selän kaari venyy, saan polvet pikkuhiljaa koukkuun ja tasapainokaan ei ihan heti horjahda pörriäisen siirtäessä nopsasti paikkaa. Ai että sattuu joka paikkaan, selkä puutuu ja polviin koskee.

Tämä saattaa olla mehiläinenkin.

Vieläkin on ongelmia. En anna periksi. Säädän kameraa eri tavoin useaan otteeseen ja vähitellen alkaa sujua. Kimalaiset osuvat kuvarajan sisään ja ovat kuvassa edes osittain tarkkoja. Vielä kun pysyisi niiden perässä.

Hevoskimalaisella on harmahtava olemus ja valko-harmaat pöksyt.

Vaihdan taktiikkaa. En yritäkään siirtyä kimalaisen mukana, vaan jään kyttäämään. Aikaa kuluu, mutta kun en varjoineni ole pelottamassa niitä pois, surraa yksi jos toinenkin tarkentamaani kukkaan. Enää tarvitsee vain saada kuva tietystä kimalaisesta. Hassua, että aluksi ne näyttivät kaikki samanlaisilta raitapepuilta.

Ruususen uni kontukimalaisella.

Muutaman rupeaman jälkeen minulla on läjä kuvia kimalaisista, jotka ovat eri kokoisia, niillä on erilainen raidoitus tai niiden etuosa on erivärinen. Silti minulla ei ole aavistustakaan miksi niitä kutsuisin. Mantukimalainen ehkä... Ihan hävettää, ettei näistä elämän ylläpitäjistä tiedä käytännössä mitään.

Tarhakimalaiselle ei ole konsti eikä mikään kiikkua ylösalaisin.

Kaivan netistä ohjeita tunnistamiseen ja uppoudun minulle täysin vieraalle alueelle, hyönteisten osien nimiin ja unohdun vertailemaan kimalaisten reisien karvoitusta. Ovatko nämä edes kimalaisia? Aluksi homma on ihan toivotonta. Kuvia suurennellessa alkavat yksityiskohdat kiinnostaa yhä enemmän. Mikä hirviö suloisen pörreä kimalainen onkaan, ja silti lumoavan kaunis läpinäkyvine siipineen. Miten somasti ne ojentavat sääriään.

Rapatessa roiskuu

Kimalaisella on vähemmän säärikarvaa kuin loiskimalaisella.

Kauniit värit ja kuultavat siivet.

Tutkimusretken perusteella pihallamme näyttäisi olevan ainakin tarha-, mantu-, kontu-, kivikko- ja hevoskimalaisia. Ehkä. Kaikki kumminkin yleisiä, tavallisia lajeja.

Kivikkokimalainen, koiras

Kivikkokimalaisia meillä riittää. Tässä työläinen.

Tämä hurjimus ei liene kimalainen. Mikä on tämä pusuhuuli kilpiveikko pitkässä märässä tukassa? Hyllyssä oleva suppeahko hyönteiskirja ei asiaa selventänyt.

Kiitos haasteesta Pirkko, tähän oli todella mukava paneutua ja ehkä jonkinasteinen oppimiskäyräkin tuli saavutettua. Mehiläiset ovat surraamisensa tältä kesältä pian surranneet. Jos kuitenkin saat tästä kipinän vastata Minnan haasteeseen, otahan onkeesi ja tutki hieman näitä ihmetyksiä.

Hyvää alkavaa syksyä!

Varma kevään merkki meillä on, että talven jälkeen pääsee kasvimökkiin. Käytännössä se tarkoittaa, että jää ja tiivistynyt lumi on sulanut mökin oven edessä olevan, talvisin roudan takia hieman kohoavan maan päältä. Paljosta ei useinkaan ole kiinni, vaan jo puolen sentin umpijäinen este pitää minut pois mökistä, vaikka sinne kuinka haluaisin. Talvella se estää esim. lapion saamisen. Ja jos talvella lapiota kaipaa, sille todella on tarve. Niin kävi tänäkin talvena, vaikka syksyllä vielä muistuttelin itselleni, että työkalut pitää siirtää puuhuoneen puolelle.

2.4.2017 kasvimökin ja saunan väli oli liukkaalla jäätiköllä.

No, eipä mökistä vielä mitään ihmeellistä löytynyt, lähinnä pääsin sateen ja viiman suojaan, ja lämpöön. Pikkuisen on kylmä keli, ja ensimmäinen kevätkierros jäi lyhyeksi. Kaikki pälvipaikat tuli kumminkin kierrettyä piippojen ja muun uuden kasvun toivossa. Varjoissa on vielä paksusti lunta, maa jäässä ja nurmikon pinta märkä. Varpaatkin kastuivat, kun kiskoin varovasti kinoksen alle taipuneita kartiomarjakuusen oksia vapauteen. Mitäs menin lenkkareissa sulavaan lumihankeen.

28.3.2021 Lumi vei uudet rännit ja jämähti maahan koko seinän pituudelta.

Lumet on saaneet kyytiä. Toissa viikonloppuna räpsäisin kuvan saunanvierustalta, kun katolta romahti kerralla lumet alas tukkien kulkureitit saunaan ja puuhuoneeseen. Sadekourukin vääntyi menossa. Enää on tuskin kolmannes läjän korkeudesta jäljellä. Ei yhtään harmita lumien lähtö ja siitäpä tämän postauksen kuva-aiheet: näin meillä eri vuosina.

22.3.2020 oli varjopuutarhan aikeet jo pitkällä, saha teroitettuna ja taimet listattuna.

Piippoja pilkistää ja pari krookustakin on auringonpaistetta vaille aukeamassa. Varovasti kurkistelin kukkapenkeissä lehtikerroksen alle, mutta siellä oli vielä täysi lepo. Vain vuohenjuuri työnsi helakanvihreillä versoillaan tammenlehtiä tieltään ja kiviympyrän vieressä sipulikukkien piippoja pilkisti jo paljon. Länsiseinustan uudessa kukkapenkissä näyttää istutukset hyvin päässeen alkuun. Se onkin ensimmäisiä pälvipaikkoja tontilla. Tulppaanien lehdet siellä olivat jo korkeita.

3.4.2016 Oli lunta saman verran kuin tänään.

Ristiturpia telmi pihalla kokonaista viisi kappaletta tässä yksi aamu, kun hanki vielä kantoi. Niin oli kantanut, että jokaista pihan nuorehkoa omenapuuta oli käyty maistelemassa, olin sitten laittanut eteen aitaa tai verkkoa tai ollut laittamatta. Näköjään on niin, että kun ympäröi verkolla, syövät sitten verkkoon nojaten vähän korkeammalta. Ja kai se metriä korkea hankikin jotain avitti. Eniten surettaa melko uusi Tallinnan päärynäomena, jota ne olivat onnistuneet nipsimään verkosta huolimatta. Olin puuta jahdannut toistakymmentä vuotta sen saadakseni, tämä vielä oli säleikköpuuksi kasvamassa. Tästä opin, että pienellä jäniksellä on pieni pää, joka sujahtaa isosilmäisen verkon läpi. Tai sitten ne on nojanneet verkkoon ja onnistuneet napsimaan aina verkon silmän kohdalta oksan paljaaksi. En enää juttele niille ystävälliseen sävyyn, kun pihassa kohdataan. Niitä oli tosiaan viisi, kohta niitä on legioona.

12.4.2018. Kohta tuossa vihertää!

Kasvimökkiä varten on yläkerran viileällä ikkunalla kasvamassa tomaatintaimia ja keittiön ikkunalaudalla muutama chili. Kelloköynnös ei ole vielä(kään) suostunut itämään, ja kohta sen ei enää tarvitse, jos kukkia aikoo. Viikolla kylvin toiveikkaana kaunopunahattua ja kosmoskukan siemenet odottavat kylvämistä.

Pihasuunnitelmiakin olen tehnyt, tosin vähän viiveellä ja melko epämääräisin haavein. Lunta on ollut niin paljon, että en oikein ymmärrä jo olevan huhtikuu. Yllätyin aamulla siitäkin, että pihalla kuuluu ääniä, ja nehän on jo peippoja, jotka pitävät meteliä! Eli ehkä elämä tästä taas kääntyy puutarhan suuntaan ja jää talvi tauolle.

Piippotilanne 6.4.2015, nyt melko sama.

Kiitos kaikille tasaista tahtia julkaiseville bloggareille. Olette, jos ei nyt ihan elämän, niin ainakin talven suola! No, vähän ehkä elämänkin! Harmittaa, etten ole tullut kommentoineeksi, vaikka melko tasaiseen tahtiin käyn kumminkin tekstejänne lukemassa. Kevätriemua on jo aistittavissa yhdellä jos toisella pihalla.

Uudistan kukkapenkkiä talon länsiseinustalla. Aloitin sen jo viime kesänä, tai oikeastaan tyttäreni aloitti rikkaruohojen kitkemisen jo sitä edeltävänä kesänä. Joka tapauksessa maa oli jo osittain puhdistettu ja etenin kohtuullista vauhtia, kunnes maan myöhennys tökkäsi kääntämättömään maahan ja tiiviisiin juuripehkoihin penkin keskivaiheilla. Suosista jätin loppuhomman tähän kesään.

Haaveena oli ja on tarjota mehiläisille ja perhosille taivas vertaansa vailla. Paljon mesikasveja, paljon erilaisia laakeita kukkia perhosen istahtaa, aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä kukkivia meden tarjoajia. Kaikki hyviksi mesikasveiksi arvelemani vanhat kasvit keräsin tammen varjoon valepenkkiin mylläyksen ajaksi.

Sitten huomioni kiinnittyi talon kivijalan viereiseen kivikaistaleeseen, joka on saanut parikymmentä vuotta kerätä tuulten mukana kulkeutuvan roskan ja siemenen, kukkapenkistä vierivän mullan ja kasvien lahoamisjätteet. Minä onneton aloin taas kivenpyörittäjäksi, eikä loppua ole näkyvissä.

Keräsin isoimmat kivet viereisen polun reunaan ja keskikokoiset vanhoihin multasäkkeihin. Eniten aikaa ja päreitä meni pikkukivien seulontaan mullan ja roskan seasta. Seulotut kivet suihkutin puhtaaksi siemenistä ja pölystä ja kippasin nekin omiin säkkeihinsä. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei niitä säkkejä meikä nosta. Siinä olivat polkua tukkimassa, ovat osittain edelleen. Nättiä tuli räystäänaluseen ja selkä lauloi hoosiannaa.

Seinän vierustalla on kasvanut kivien päällä kaukasianpitkäpalkoa, joka on todellinen pörriäismagneetti varhain keväällä. Se tuli samalla hävitettyä, kun poistin siltä kivien rakoihin muodostuneen kasvualustan. Ajattelin jakavani muualla tontilla kasvavat pitkäpalot syksymmällä ja istuttavani ne takaisin paikoilleen. Enpä jakanut, enpä istuttanut.

Ostin uusia taimia ja loppusyksystä istutin ne ja parhaimmat valepenkin taimet putsattuun kukkapenkin puolikkaaseen. Tällä hetkellä penkki näyttää kovin autiolta. Miten kävikään kasvivalintojen kanssa? Mirrinminttu taitaa olla aikaisin kukkija tässä penkissä ellei tulppaaneja ja laukkoja lasketa. Muut valitut painottuvat keskikesään ja syksyyn.

Kesällä lähti suuressa riemusaatossa polun toisella puolen kasvanut valtava syreeni. Ihana kukkiessaan, mehiläisten ja perhosten suosikki. Sateella ikivanha pensas oli kuitenkin joka suuntaan oksiaan levittävä jättiläinen, ja sai viimein lähtöpassit. Samalla lähti myös seinustan tuulensuoja, huomaan vasta nyt jälkikäteen, kun penkkiä kevätviimassa tutkailen.

Toki toinen puoli penkistä on tekemättä ja täynnä uusia mahdollisuuksia asian korjaamiseen. Silti tänä keväänä minulla ei länsipenkissä ole palaakaan taivasta tarjolla talvihorroksesta herääville perhosille tai kevään ensimmäisille mehiläisille.

Jotain täytyi siis tehdä. Katuvana väkersin muutaman muovikauluksen perhosia ja pörriäisiä houkuttamaan. Jos erehtyvät tulemaan lähelle, huomaavat että kukkien keskusta tarjoaa pientä virvoitusta. Tervetuloa nauttimaan tujua nektariinia, pidot paranevat kesän mittaan.

Ostinpa toissasyksynä jatkettavaan varteen oksasahan. Avot, sanon! Tähän asti olen pärjännyt kiipeämällä A-tikkaille niin korkealle kuin uskallan. Olen käyttänyt pientä pensassahaa tai kurotellut oksasaksilla. Korkeimpien oksien katkaisuun olen kaivanut esiin talon ruosteisen oksasahan about 50-luvulta. Hyvin silläkin sahaa, jos jaksaa hinkata, eikä jumita sahaansa taipuvan oksan myötä sahausuraan.

Pitkästä aikaa kevät, talviloma ja upeat kelit. Monta vuotta leikkaamattomana jököttänyt Bergius pääsi ensimmäisenä tuuheista takuistaan. Se on niin korkea, että jatkettavallakaan en ihan kaikkia haluamiani oksia saanut alas. Parempi olla ahnehtimatta liikaa kerralla, ettei se innostu kasvamaan vielä vanhoilla päivillään villisti oksapiiskuja. Tärkeintä oli, että naapurin puolelle työntyvät oksat on sahattu pois ja latvus on nyt huomattavasti ilmavampi ja kevyempi. Myös hevoskastanja sai tilaa, kun Bergius ei enää hengitä sen niskaan. Löysin jopa uuden näkymän, jota ei ennen ole ollut puutarhassamme. Pieni rako tuijalta toiselle avautui ihan vahingossa.

Seuraavana lähti monta liki vaakasuoraa kriikunan oksaa rajalta. Keväällä ei pitäisi leikata kriikunaa, mutta saattaapi olla, että seuraavaksi saha osuu sen tyveen, niin lähellä naapurin rajaa puu kasvaa. Jäisi jäljelle kumminkin vielä toinen kriikunapuu, ja marjoja on riittänyt yli tarjonnan.

Mikäs siinä sahatessa, kun korvalapuista virtaa tajuntaan Rottien pyhimys, Anneli Kannon upea kirja Hattulan 1500-luvun kirkon sisätilojen maalaamisesta. Miten eläväksi hän on saanut historian! Ehdottomasti lukemisen/kuuntelemisen arvoinen teos. Kuunnellessa oksapino kasvaa, kroppa alkaa varoitella ja tyytyväisenä jään keinuun ihailemaan työn tulosta ja kevättä.

Uusi päivä ja uutta oksaa poikki. Vanhoista oksista aloitin, mutta myös Antonovka on päässyt ylileveäksi. Vanhuuttaan oksat ovat painuneet ja tien puolelta alkavat hipoa jo katupenkkaa. Ei siinä muu auttanut, kuin pätkäistä tuoretta oksaa poikki. Saa pensasaitakin enemmän valoa. Samoin likusterisyreeni sai elintilaa. Selvästi se onkin hakeutunut Antonovkasta hieman kauemmaksi valoon ja on kasvanut kieroon. "Kieroutunut" likusteri-parka. Viime keväänä se teki yhden ainokaisen kukinnon. Toivottavasti se ei täysin tyrmistynyt tungettelijasta, vaan valoa saadessaan toipuu taas entiseen kukkarunsauteensa.

Seuraavana on vuorossa Syysviiru, puu jonka kaatoa olen vetkuttanut jo usean vuoden. Olen kahden vaiheilla sen kanssa. Joko juuresta poikki ja runko kukkapenkin reunukseksi tai sitten jotain ihan muuta. Se muu on vasta kehkeytymässä. Joka tapauksessa puu tekee kuolemaa sinnikkyydestään huolimatta. Ihmekös tuo, jos vilkaisee sen runkoa. Leikkelin kaikki kuivat oksat pois ja kauniin kiemuraiset oksat pääsivät esiin.

Oksakasat alkavat olla jo korkeita. Jonkun pitäisi saada ne katoamaan. Suorimmista leikon tukipuita ja -keppejä, osan pätkin aitavärkiksi ja osasta tulee aineksia ötökkäkotiin. Loput haketan ja käytän katteena. Mutta ei tässä vielä kaikki. Syreeniaitaan jäi viime kesänä jokunen hutera runko, jotka vielä on poistettava. Ne katkottuani tiedänkin, mitä teen loppuloman. Mutta ensin kuvaan kevättä, kuuntelen peipposten liverrystä ja lokkien kirkunaa.

Krookuksia tottakai. Jokunen mehiläinen ja kimalainenkin oli jo hereillä, ja nokkosperhosia näin useita. Kevätkaihonkukkaa, esikoita, tummakurjenpolvea, narsisseja tulollaan. Pioneja ja särkynyttäsydäntä alullaan.

Tästä se taas alkaa. Toivottavasti tulee ihana kasvukausi.

Mitä sinä suunnittelet ensi kaudelle?

Liki vuosi sitten kerroin innoissani uudesta osasta puutarhassani. Olin kunnostamassa syreeniaidan aluetta varjopuutarhaksi. Kesän mittaan puunrungot löysivät lopullisen sijansa, kasvit juurtuivat paikoilleen ja alkoivat kohota parannetusta ja osittain katetusta maasta. Alueen peruskasveista postasin kesäkuussa. Jospa tänään kertoisin, mitä uutta odotan kohoavan maasta tänä keväänä.

Varjopuutarha muuttui nopeasti reheväksi. Käytin paljon alueella jo olevia kasveja. Suurin osa kasvaa jopa entisillä sijoillaan. Peruskasveina isommasta päästä ovat rivi syreenit alueen länsilaidalla, pari kartiomarjakuusta, kanadanhemlokki ja perheomenapuu kasvihuoneen vieressä. Keskikorkeita ja uudehkoja hankintoja ovat kuutamohortensia, pari japaninhortensiaa, alppiruusu ja valkokirjokanukka. Uusia perennojakin tuli istutettua vähitellen.

Koska varjopuutarha sijoittuu koko puutarhan leveydelle, sen poluille pääsee montaa reittiä. Usein pujahdan varjon viileyteen käytyäni ensin kasvimökissä tai komposteilla. Täältä katsottuna näkymä on pitkä ja se lainaa jatkoa naapurista, katulampulta kohti haavanrunkoja ja pitkin naapuritontin metsänreunaa. Polut on reunustettu tontilta kaadetuilla omenapuun tai syreenin rungoilla ja niissä on, ainakin toistaiseksi, maapohja.

Tämä näkymä on kadun suunnasta, kuvattu tammen ja hemlokin tietämiltä. Maa laskee hieman kasvimökkiä kohti. Syreeninaluset olen pitänyt aluskasvillisuudella ja maan täysin peitettynä. Keskivaiheilla alppiruusu ja kartiomarjakuusi ovat entisillä sijoillaan, taustanaan perheomenapuu. Nyt jo karsitut ja varjostaneet syreenien rungot ovat vaikuttaneet omenapuun muotoon ja se on hakeutunut kohti valoa. Toivottavasti kasvu vuosien myötä hieman oikenee ja oksia muodostuu myös lännen suuntaan. Uudehko pionipenkki jää kuvassa vasemmalle. Tälle kesälle jää pohdittavaksi, mitä teen nurmikonkaistaleelle kuvassa alavasemmalla. Ehdotuksia??

Alue on jaettu useaan eri penkkiin, jotta niitä ylettyisi hoitamaan ja toisaalta myöskin ihailemaan kasveja läheltä. Varjoon osuu alueen keskivaiheille hetkeksi suora auringonpaiste aikaisin aamulla. Siitä saavat osansa etualan pionit, mutta myös tästä kuvasta vielä puuttuvat istutukset. Vasemmassa pikkupenkissä on lähinnä tellimaa, korkea vasemmanpuoleinen on valkoista ukonkelloa, joka pärjäsi tässä hyvin (missä ei pärjäisi?) ja sen alla hopeaan vivahtava nuokkuluppio, Sanguisorba obtusa 'Chatto'. Siirsin sen kokeeksi tänne hieman kosteampiin oloihin.

Keskipenkin valkovarjohiippa on puutarhassani uusi, ensimmäinen hiippa ikinä. Kaksi muuta hiippaa istutin kartiomarjakuusen eteläpuolella. Matalina ne pääsivät melko lähelle runkoa, reunakasviksi. Toivottavasti leviävät hyvin. Tämä oli hieno uusi tuttavuus. Tällä hetkellä varjopuutarha on vasta sulamassa ja tämän taimen kohdalla maa eilen vielä hohkasi jäistä kylmyyttä.

Saman penkin eteläpuolelle istutin varjohiippojen lisäksi pari pikkutöyhtöangervoa ja ryhmään alkukesän kohokohdaksi ostin tarhakulleron 'New Moon'. Kaksi sen kaveria kukkivat pionipenkissä ennen pionien kukintaa. Taponlehteä alueella oli jo ennestään, samoin pari vuotta aiemmin istutettu rodo 'Pohjolan tytär', joka ei sittemmin kauneuttaan ole esitellyt kuin lehtien muodossa. Ostin sen kukkivana ja myöhemmin jostain luin, että lajike on hyvä kasvattamaan pelkkiä lehtiä. Kaunis noinkin, toivottavasti kukkii joku vuosi, oli nimittäin jumalaisen soma sen kerran kun oli kukassa. Täytyykin vapauttaa se varjostuksen alta lähipäivinä.

Todella vanhan sinikuunliljan jaoin kahtia ja sen taimet pitävät nyt seuraa särkyneellesydämelle. Niiden eteen keskipenkkiin istutin katvion, joka on minulle uusi tuttavuus puutarhassa. Katvion lehdet ovat erikoiset ja ne erottuvat hyvin kartiomarjakuusen tummia havuja vasten. Katviosta vasemmalla on kiinanpioni Duchess de Nemours ja edessä syyskimikki Atropurpurea. Ihan edessä on maahan upotettu kolme vanhanaikaista narsissia, joita odotan jo kovasti nousemaan. Marjakuusen juurella on vielä kaksi jouluruusua, lajiketta Double Ellen White, joista toisessa näkyy vasta pieni pilkahdus vihreää.

Syreenien alle, hemlokin seuraan istutin tarhajaloangervo Erikan. Kuunliljaa jaoin, taponlehti, tellima ja lemmikki olivat paikalla jo vanhastaan. Erikan punertavat varret ja lehtienkin punerrus näkyy kauniisti illan viistoa valoa vasten.

Toisen Erikan istutin lähelle kasvimökkiä, kompostin tuntumaan. Siellä oli jo valkokirjokanukka ja kotkansiipisaniaista. Erikan lehdistössä näkyy näin myöhemmin kesällä hopeista hohdetta, mikä sopii hienosti kanukan valkoreunaisiin lehtiin. Kukinnon vaaleanpunainen värikin on mukavan hento angervoksi.

Vielä yhden uuden angervon hankin kartiovalkokuusen juurelle. Brautschleier tuntui viihtyvän oikein hyvin ja kukki pian istuttamisen jälkeen. Tässä kuvassa näkyy, miten tummakurjenpolvi on kasvanut hanakasti vihdoin päästyään kunnon tuoreeseen multaan. Minä pidin sitä pari vuotta janossa tietämättäni, ettei se ole kuivan paikan kasvi ollenkaan. Syksyä kohti se kukkikin.

Niin paljon on ylistetty blogissa jos toisessa japaninhortensioita, että ostin kesäreissultamme Turusta kaksi erilaista tainta. Niinpä hennon vihertävänkelmein kukin kukkiva Limelight avaa nuppunsa sopivasti Erikan kukinnan jälkeen kanukkapensaan ryhmässä ja Vanilla Fraise pääsi tammenaluspenkin reunaan kadunpuolipäähän varjopuutarhaa. Nyt on vähän syysiloakin varjopuutarhassa.

Kanukan alle maanpeitekasviksi levittelin taponlehteä muualta puutarhasta ja istutin vielä kokeeksi kaksi hirvenkieltä. Nämäkin ovat minulle aivan uusia. Ne näkyivät selvinneen talvesta hyvin. Talvivihreät lehdet ovat hieman pölyisiä vietettyään talven lumen alla, mutta muuten ovat oikein terhakoina.

Odotan siis innolla uusien kasvieni heräämistä eloon. Pientä viherrystä jo osassa näkyykin. Onneksi satoi runsaan lumen niitä suojaamaan. Mitä perennoja sinä eniten odotat nousevan maasta kun kevät etenee?

Kasvien häviämisellä on monta syytä. Kuivuneet, muuten vaan kuihtuneet, kaatuneet, hukkuneet, kituneet, sairastuneet, hävitetyt, nälkiintyneet, syödyt, unohdetut, ylihoidetut.

Puutarhakauden alkaessa ja ennen uusien kasvien hankintaa on aika hetkeksi pysähtyä miettimään, mikä meni pieleen kadonneen ihanuuden kohdalla. Mikä neuvoksi seuraavaan yritykseen? Opitaan uutta ja muistellaan perusasioita yhdessä.

Yhteiseen laariin valitsin kolme ihanaa ja upeaa kasvia, jotka kaikki olen onnistunut hävittämään, mutta joiden kasvattamista haluan yrittää uudelleen paremmalla ymmärryksellä.

Pikkusormustinkukka. Väärä kasvupaikka. Annoin mielestäni itse kylvetyille taimille hyvän kasvualustan. Niin hyvän ja rehevän, että seuraavana keväänä ne olivat valinneet jälkeläisilleen vielä paremman paikan vähän syrjemmältä. Iloissani uusista taimista palautin ne ruotuun emonsa sijoille. Emoa ei tosin enää ollut, mutta hyvässä mullassa nämä varmasti varttuisivat. Aurinkokin helottaisi tähän koko päivän. Väsyin vuosien jälkeen siirtelyyn ja päätin, että kasvakaa sitten sivummalla, hieman varjossa, polun vieressä ja kellarisyvennyksen betoniraoissa, kun niin haluatte. Valoisa, kostea puolivarjon siimes olisi ollut niille parasta. Jälkikäteen selvisi myös, että sormustinkukat yleensä ovat 2-vuotisia.

Patjarikko. Jakamatta jättäminen, vähitellen varjostuva kasvupaikka, unohtaminen. Patjarikkoni kasvoi kivimuurin päällä ja sillä oli hyvät oltavat niin pitkään kun se sai sopivasti auringonvaloa ja pientä varjostusta kiinankatajilta eteläpuolellaan. Katajat kasvoivat, kaarsivat oksansa patjarikon ylle. Vähitellen unohdin katajien juurella mitään kasvavan. Vaikka rikot jo löysinkin, en saanut aikaiseksi jakaa mättäitä ja lopulta ne jälleen löytäessäni jäljellä oli enää muutama vihreä tupsu kuihtuneiden ja ruskettuneiden laikkujen reunamilla. Irrottelin elävät kuolleista ja istutin uudelleen. Paransin alustaa ehkä liikaakin, mutta eivät ne varjossa enää toipuneet.

Jatkossa: avoin valoisa kasvupaikka, jakaminen säännöllisesti 4-5 vuoden välein.

Syysasteri. Kuolinsyy hävittäminen. Ostin taimen vuosia sitten ja istutin sen vastaperustettuun penkkiin kasvimökin viereen. Iloitsin reippaasta kasvusta ja pian pääsin jakamaan taimen. Myös perhoset ja mehiläiset rakastivat pieniä liloja tähtikukkia ja niiden oranssiin vivahtavaa keskustaa imeskeltiin ahkerasti. Talvella linnut nokkivat niistä siemeniä. En ymmärtänyt millainen valloittaja kasvi on. Muut vieressä olevat kasvit jäivät sen maata myöten etenevien juurivesojen jalkoihin. Kulovalkean tavoin levittyään sitä olikin yhtäkkiä kolmannes kukkapenkin pinta-alasta. Kasvimökissä lasiseinän toisella puolella tomaatit pysyivät sinnikkäästi vihreinä yli metriä korkean lehtimassa varjostamina.

Viimeinen pisara oli, kun versoja alkoi työntyä leca-harkkojen välistä tomaattiriviin. Lähti kaikki kerralla, niin luulin. Seuraavana keväänä vielä nyhdin parin metrin päästä maasta kurottuvia versoja. Ehdottomasti ihana perhoskasvi, mutta kasvupaikka täytyy olla rajattu tai sellainen, että saa levitä rauhassa.

Haaste: Kerro siis, mikä meni pieleen ja miksi. Esimerkkejä voi olla yksi tai useita. Tärkeintä on kerätä huomioita, jotta tänä kesänä meillä menisi paremmin. Haasta kolme seuraavaa. Jätä vastauksestasi kommentti Puutarhaelon huhtikuun Kadonneista oppia -haasteeseen, niin tiedän kerätä kaikki vinkit yhdeksi muistilistaksi.

Haastan seuraavat kirjoittajat:

Samettihortensia blogista Pikkuinen puutarhani

Sirkku blogista Kukkia & Haaveita

Saraheinä blogista Saran mökissä ja puutarhassa

Muistilistaa minun osaltani tälle kesälle:

Valitse taimelle mahdollisimman sopivat olot kasvaa.

Huomioi muuttuvat tilanteet ja kasvuedellytykset kasvin ympärillä.

Ota selvää kasvin taipumuksesta levitä.

Kävimme heinäkuussa parin päivän reissulla Turussa ja sen ympäristössä. Matkan kohokohdaksi osoittautui Maskussa sijaitseva Louhisaaren kartanon kalmilaiseksi puutarhaksi kutsuttu alue. Havahduin ajatukseen, että 1700-luvulta peräisin olevat valistusajan aatteet ovat kuuminta hottia nykyajan puutarhaharrastajien parissa.

Moniko meistä on lähivuosina perustanut laatikkoviljelmän kasvattaakseen jotain hyödyllistä puutarhassaan? Kuinka moni siitä haaveilee?

Pehr Kalm oli kasvitieteilijä, tutkimusmatkailija, Carl von Linnén oppilas, Turun akatemian talousopin professori ja pappi. Hän keräsi tutkimusmatkoiltaan kasvinäytteitä ja siemeniä Linnélle. Tänä päivänä meillä yleiset aitaorapihlaja, villiviini ja tuoksuvatukka ovat peräisin näiltä matkoilta. Kalmin kuivaamia kasvinäytteitä on yhä tallella Lontoossa ja Upsalassa. Matkojen yhtenä tavoitteena oli etsiä uusia ravinto- ja lääkekasveja, jotka täällä menestyisivät.

Valistusajalla pyrittiin suurempaan hyötyyn opettamalla. Kalm ajatteli talouden näkökulmasta; mitä paremmin osataan viljellä, mitä parempia kasveja on käytössä, sen paremmat elinolot saavutetaan. Tuolloin kyse oli taistelusta nälkää ja todellista köyhyyttä ja puutetta vastaan. Tänä päivänä paremmuus tulee ilmi oman maan tuotteina, itse viljeltyinä tomaatteina, käytännössä myös onnistumisina ja sen tuomina elämyksinä. Nykytermit lähiruoka, luomuruoka ja puhdas ruoka olivat varmasti Kalmin aikana tuntemattomia, kuten myös käsitteet ilmastonmuutos tai saasteet, joiden kanssa me puolestaan pähkäämme hyötytarhat ja -viljelmät mielissämme. Kalmille hyötyviljely merkitsi paitsi ravinnon tuottamista, myös mausteiden, lääkkeiden ja rohtojen viljelyä.

Tyylillisesti elettiin vielä muotopuutarhojen aikaa ja tarhan viljelykset onkin rajattu säntillisiin laatikoihin, jotka on aseteltu symmetrisesti alueelle. Mausteet ja yrtit tuoksuvat huumaavasti lämpöisessä kesäsäässä ja runsaat matot ajuruohoja ja apilaa houkuttavat valtavat määrät mehiläisiä paikalle. Alueella kasvaa hedelmäpuita ja muutama mehiläispesä hieman kauempana antaa hunajasadon. Ilmeisesti runsaan, päätellen aluetta rajaavan iisoppirivistön mehiläisten määrästä.

Akatemian luennolta on säilynyt Kalmin oppilaan muistiinpanot vuodelta 1769. Aiheena oli puutarhan perustaminen. Näiden ohjeiden innoittamina rakennettiin Kalmilainen puutarha Louhisaareen vuonna 2016, 300 vuotta Pehr Kalmin syntymän jälkeen. Olisipa mielenkiintoista lukea nuo muistiinpanot!

Areenan sarjassa Suomalaisia tutkimusmatkailijoita, esitellään myös Pehr Kalm. Vartin mittainen äänite kertoo hänen matkastaan Pohjois-Amerikkaan.

Linnén tupakka, kaunis, vai mitä?

Joko sinulla on laatikkoviljelmä rakenteilla, suunnitelma tehty vai jo siemeniä kylvetty? Vai oletko hommassa haaveilun asteella, kuten minäkin?

Iloista vappua!

Taimikasvatus on yksi puutarhaharrastuksen innostavimpia puolia. Niin kauan kuin minulla on ollut läntti maata, olen vuosittain aina jotain kylvänyt multaan. Ja ennen omaa puutarhaa tuli vähintään yrttien viljelyä kokeiltua ikkunalla.

On ollut keväitä, ja usein, jolloin olen ollut hukkua taimiin. Ikkunalaudat ja myöhemmin kasvimökki ovat olleet aivan täynnä purkkeja. Tuska on tullut koulimisvaiheessa, kastelemisen muistamisessa ja vielä syksyn viimehetkinä istuttaessa taimia "kaiken varalta". Vähitellen olen oppinut tuntemaan rajani.

Mitäpä ahnehtia enempää kuin ennättää kunnostaa kasvualaa tai huolehtia taimista? Taimien kouliminen on nimittäin exponentiaalista hommaa tilan suhteen. Paljonkos pieni siemenpussi tilaa vie, tai yksittäinen kylvös. Niin se vaan menee, että yksi siemenpussi tuottaa parikymmentä purkkia ikkunalaudalle. Jos kylvää kolmea lajia, yllättäen on ikkunalaudoilla ennen kasvimökkikautta ehkä 60 koulitun taimen purkkia. Viivästyminen ulospääsyssä nostaa vähitellen paitsi turhautumisen purkkiarmeijaan, myös vaikuttaa jo itse taimiin ja niiden kuntoon. Tänä keväänä, jos koskaan, on ulkoilmoja odoteltu.

Toki siemenmäärä vaihtelee pusseissa, itävyys vaihtelee, taimia saattaa kuolla itämisen jälkeen, eivätkä kaikki taimet selviä koulimisesta. Karsiintumista tapahtuu vielä kasvimökissäkin tai jos istuttaa taimet ulos liian aikaisin maan ollessa vielä kylmä.

Tänä keväänä päätin jättää taimien kasvattamisen sisällä mahdollisimman vähään. Ja onneksi en ennen kylmää kautta ennättänyt kylvää extrasiemeniä, jotka päätöksestä huolimatta tulin hankkineeksi.

Tomaatintaimet ja chilit odottavat jo kovasti pääsyä kasvimökkiin. Ensi viikolla sen on tapahduttava, jos vaikka ilmat VIIMEIN armahtaisivat. Tomaatit ovat kylvöksiä viime vuosien siemenpusseista. Siinäkin on tullut järki touhuihini. Ei kaikkia siemeniä tarvitse varmuuden vuoksi kerralla kylvää. Moni siemen itää vielä vuosien jälkeen, kun säilyttää ne pussiinsa tiiviisti suljettuina viileässä ja pimeässä. Itämisestä tein ihan testin pari vuotta sitten.

Chilien siemenet ovat peräisin kaupan hyllyltä. Ei mitään erikoisia lajikkeita, mutta on niissä jo nuppuja. Toisin kuin tomaateissa, jotka selvästi vaativat jo lannoitustakin, kun odotettua pidempään joutuvat olemaan liian pienissä purkeissa. Kasvimökistä muuten hain tänä aamuna tuoretta ranskalaista rakuunaa. Se on kasvanut nyt usean vuoden ajan mökin suojissa. Kyllä se selviäisi ulkonakin, mutta on kiva saada kevään ensimmäiset yrtit vähän aikaisemmin. Varmaan sama toimisi persiljalla.

Kukkapenkkejä varten olen kylvänyt kaunopunahattua. Jälleen kerran. Se on kokemukseni mukaan ajan myötä taantuva perenna ja katoaa muutaman vuoden jälkeen. Erityisesti, jos istuttaa taimet paikkaan, johon kosteus pääsee kertymään talvella. Paikkotaimia siis tarvitaan, ja talon länsiseinustan pörriäispenkkiin uppoaa varmasti vielä monta tainta.

Keijunmekkoa ajattelin kesäköynnökseksi, mutta pipariksi meni tänäkin vuonna. Sen kanssa olen kyllä kokeillut kaikki konstit, mutta eipä onnestanut nytkään. Kosmosta sen sijaan on tulossa kymmenkunta taimea. Pussillinen ärtsyn pinkkiä Fizzy-kosmosta tarttui ruokakaupasta (missä muualla enää käynkään?) mukaan. Ne ovat kyllä nopeita; aamulla oli kolme taimea itänyt, ja nyt muutamaa tuntia myöhemmin pilkistää seitsemän uutta itänyttä. Nämä varmasti kaipaisivat hieman viileämpää paikkaa kasvaa, kunhan loputkin itävät.

Sitten on kolme "no kokeillaan nyt" kylvöstä, jotka laitoin multaan viikko sitten. Keräsin syksyllä vaaleanpunaisen loistosalvian siemeniä. Yritän saada hempeänä kukkinutta salviaa hieman enemmän länsipenkkiin. Katsotaan, jos onnistuu. Punapäivänkakkara ja sinipallo-ohdake ovat vanhaa siementä. Jos ne itävät, saan sopivasti tilaa ikkunalleni siirtämällä tomaatit, chilit ja nyt koulitut kaunopunahatut. Yksi konsti käyttää rajoitettua tilaa on jaksottaa kylvöjä. Monia taimia voi kylvää vielä pitkin kesääkin. Nytkin on jonossa vielä sarviorvokkia ja asteria syksyn istutuksiin.

Valtavaa taimituskaa hieman helpottaa ajatus kesä- ja monivuotisten kasvien kukkapenkistä. Aion kylvää kaikki vuosien saatossa kertyneet siemenet suoraan maahan. Vanha kasvimaa, joka on jo vuosia toiminut epämääräisenä kukkamaana, on parhaillaan kunnostuksessa kyseistä kukkakasvattamoa varten.

Aurinkoista äitienpäivää!

Niin se kesä tuli. Puutarha räjähti vehreyteen, koivuissa on pienet hiirenkorvat, nurmi on vehreää, tai sinistä, kuten meillä paikoitellen. Tuolla koitan koikkelehtia enimpiä tallomatta. Olisi jo kiire päästä vuohenputkea kurittamaan ja kukkapenkitkin voi jo lannoittaa, silla kalkki upposi maahan runsaiden sateiden myötä. Kuva on viikon takaa, nyt näyttää vielä värikkäämmältä.

Todella pitkään on kukkinut kevättähti, joka on tullut puutarhaani salamatkustajana. Nyt jo hieman haalistuneena se yhä loistaa yksittäisenä valopilkkuna, aavistuksen tuuheampana, ja useammalla kukalla. Siitä se vähitellen leviää.

Tuolla jossain vuohenputkien välissä kukkii kevätkaihonkukka. Sillä on kyllä osuva nimi. Kaihonkukka aloittaa kukintansa, kun kevään odotus ja kasvun kaipuu on kovimmillaan. Olen kerännyt sitä tähän yhteen paikkaan vielä tiiviimpien vuohenputkikasvustojen seasta. Pakko on tehdä vuohenputkelle temput ja haudata se pimeyteen, paksun sanomalehtikerroksen ja hakkeen alle. Mutta kaihonkukka on soma, pieni ja sievä maanpeittäjä, josta toivon keväistä suikertelijaa marjapensaiden alle.

Äidiltä sain "punaista" esikkoa viime kesänä ja innoissani istutin sen uuden pionipenkkini reunakasviksi. Nyt se kukkii, toissapäivänä yksi kukka oli auennut, nyt jo useampia. Reunustaa pääsee aurinko lämmittämään aamuisin ja hetken päivällä. Siinä esikolla tuntuu olevan hyvä paikka. Pinkki tuo minusta on, ja olin vähän pettynyt sävyyn. Samaa nimittäin on jo purppuraomenapuun alla, kovasti vartoen jakamista. Joten pinkkiä meillä on runsain määrin jatkossakin.

Äidiltä olen saanut myös valkovuokkoa. Sillä on tapana kukkia äitienpäivänä, tänäkin vuonna päivälleen avasi ensimmäiset kukkansa. Vuosien mittaan se on levinnyt. Kasvi ilmeisesti kasvattaa jonkin aikaa vahvaa juurakkoa ennen kuin alkaa kukkia. Tämä kasvoi aluksi syysleimun ja siperiankurjenmiekan välissä ja tuntui jäävän niiden jalkoihin. Siirsin valkovuokot joku vuosi sitten kiviympyrän viereen hieman matalampien kasvien seuraan. Samalla jaoin ne kahdeksi tuppaaksi. Tänä keväänä huomasin, että alkuperäiselle paikalle olikin jäänyt vielä versoja ja sielläpä onkin nyt uutta valkovuokkoa puskemassa maasta.

Kotkansiipisaniainen on pakko laittaa ryhmään "nyt kukkii". Minusta nämä ihanat kiehkurat ovat kuin kukkia, niin upeita ne ovat. Tuoreita, helakanvihreitä kiehkuroita suoriessaan saniaiset ovat kauneimmillaan. Niin keväisiä, niin ihastuttavia. Ja mikä vauhti niillä on. Saankin olla päivittäin näitä kuvaamassa, etten missaa hetkeäkään. Osan kasvusta jo menetin; viikko sitten ne olivat pienenä kruununa vain vähän maasta kohonneina. Välivaihe jäi tältä keväältä ikuistamatta.

Kesäpikkusydämien rivistö alkaa vähitellen punertaa. Tämä on puutarhani arkikasvi, niin hurmaava kuin se näin keväisin onkin. Minulla on sitä pitkä rivi tammen alla polun vieressä. Se kukkii ihan koko kesän, ja ehkä siihen siksi on tullut niin arkinen suhde. Kumminkin sen lehdistöstä ylös kohoavat kukat saavat vuosittain keväthuokauksen aikaiseksi. Täällä taas, kesä voi alkaa.

Jossain kommentissa taannoin valitin, etten saa kevätesikkoa kasvamaan puutarhassani. Nyt se on todistettu vääräksi. Nämä ovat ihan selviä kevätesikoita, vielä hyvin supussa hennon vaaleiden suojalehtien sisällä. Täytyykin varmistua, ettei taponlehti käy niitä liikaa lähentelemään. Tätäkin kohtaa puutarhassa täytyy siis vahtia kameran kanssa.

Mustalla sarviorvokilla on puutarhassani historia. Kylvin sitä talonvieruspenkkiin, kun se perustettiin, liki 20 vuotta sitten. Vähitellen siro orvokki taantui, jäi korkeampien kasvien varjoon ja hävisi. Vaan ei kokonaan. Sitä löytyy yllättävistä paikoista yksittäisinä taimina. Viime kesänä uudistin penkkiä, multaa tuli käänneltyä ja vähitellen mullasta alkoi kasvaa orvokkia. Jätin taimet paikoilleen ja nyt niitä kukkii siellä täällä ilokseni. Nämä ovat oikein syvän tummia, samettisia pikkukukkia.

Mitä aiot puuhastella tänään helatorstaina? Minulle tästä tulee puutarhapäivä!

Somat kukinnot, mutta vihollisen sielu

Vuohenputki on tämän puutarhan ylivoimaisesti suurin ongelma. Vanha puutarhamaa, tyhmä aloittelija ja hanakkaasti leviävä kasvi. Sitä satoa nyt korjaan.

Vuohenputkea kasvimaalla.

Vuohenputki on pesiytynyt lähes joka soppeen puutarhaani. Tyhmänä aloittelijana laitoin vuohenputken juuret ja kukkineet varret siemenineen lehtikompostin sekaan. Jos olet aloittelija, älä ikinä säilö vuohenputken palastakaan tontillasi. Ei kuole kompostissa, ei kuole mustaan säkkiin nuuduttamalla, ei kuole...

Siperiankurjenmiekka pärjää kohtalaisesti.

Oikeasti, jos haluaisin päästä siitä täysin eroon, pitäisi kuoria koko puutarhan ruokamultakerros pois ja tuoda uudet mullat tilalle. Samalla pitäisi uusia kaikki istutukset, sillä vuohenputki matkustaa siirrettyjen taimien juurien lomassa pieninä juurenpaloina, jopa siemeninä. Ja sitten pitäisi tehdä sama operaatio naapureiden puutarhassa, koluta ojanpenkat ja ikuisesti urakan jälkeen olla tuomatta jakotaimia paikasta, jossa arvelee vuohenputkea ehkä kasvavan.

Oivallinen kukkakimppujen täytemateriaali!

Ei meillä moista remppaa. Itse en sitä halua, ja luulenpa etten saisi kannatusta taustajoukoiltakaan. Ei olisi aikaa, eikä sellaisia rahasummia meillä laiteta puutarhaan. Joten on vain käärittävä hihat ja oltava ahkerana valloittajan kanssa. Ahkerana saankin olla, niin laajalle vuohenputki on levinnyt. Välillä iskee toivottomuus.

Kasvualusta ennen kivimuuria.

Yhden ainoan kerran olen onnistunut peittoamaan vuohenputken, kun kahden puolen orapihlaja-aitaa levitin maahan tiiviin katekankaan, jonka ujutin myös joka ikisen rungon väliin. Raja-aidan sisäpuolelle tuli kivimuuri, joten kivenmurikoita on myös katteen peittona runkojen välissä. Sieltä joskus joku yksittäinen verso ujuttautuu esiin. Se on helppo nyppäistä irti ohi mennessään.

Vuohenputken suunnittelema kukkapenkki.

Kaikkea en voi haudata maahan katekankaan ja kivikuorman alle. Muurin matkalta se oli luonteva ratkaisu. Osittain aidan alus on katekankaalla ja mäntykuorikkeella peitetty, mutta se ei toimi haluamallani tavalla. Kuorike on liian kevyttä ja vuohenputki pääsi jo seuraavana kesänä aitaorapihlajan runkojen välistä. Joudun tämän pätkän kitkemään sukkelaan. Mitä pienempi rikka, sen helpommin sen saa maasta äheltämättä. Lisäksi ennen orapihlajan silmujen puhkeamista vielä näenkin, mitä teen.

Sinilijan alla viime viikolla, päällä tällä viikolla.

Vailla ratkaisua on loppupätkä aidasta. Se puoli tonttia, jossa sinililja kukkii keväisin valtoimenaan, erityisesti aidan alla. Sen kanssa on selvitty, kun ruoho leikataan aidan molemmin puolin. Ennen kuin sinililja-alueet voi leikata, on vuohenputki jo polvenkorkuista. Hautaanko katteen alle rakastamani tuhannet sinililjat vai yrittäisinkö edes enimmät nostaa ylös ja siirtää muualle puutarhaan (ja levittää vuohenputkea siinä samalla)? Tosin onko haittaa, jos istuttaisin ne pensaiden alle, jossa muutenkin jo kasvaa vuohenputkea?

Sentään lasin ulkopuolella.

Toisaalta, en koskaan pääse vuohenputkista eroon kattamatta pensaiden alusiakin. Nekin on ajettu ruohonleikkurilla sinililjojen tehtyä siemenensä. Vuohenputki taantuu jatkuvasta leikkaamisesta hieman, mutta ei se häviä. Kitkemällä sen saa hetkeksi pois, ehkä parhaassa tapauksessa kolmeksi vuodeksi, tosin silloinkin niitä täytyy nyhtää pitkin kesää.

Toissavuonna siivottu kukkapenkki.

Salakavalakin tämä kaunotar osaa olla. Leviää juurakollaan maan alla ja yhtäkkiä yksi viattoman näköinen taimi onkin haarautunut useaan suuntaan pikkutaimiksi. Vanhassa vuohenputkikasvustossa juuria on niin paljon, että muille kasveille ei enää jää tilaa elää. Myös niiden erittäin nopea kevätvauhti jättää useimmat muut kasvit häviölle valon suhteen, joten erityisesti keväällä minun kannattaisi olla supernopea kitkennässä. Pahinta on, että kaunotar kiehtoo minut lumoukseensa ja annan sen kukkia ja tehdä joskus siemenetkin.

Lehtosinilatvan kanssa mätsää ihan hyvin.

Onko kevätahdistus? On, ja ei. Ahdistus siksi, että auttamatta tämmöisellä tontilla vuohenputken nopeudelle häviää, ja ei siksi, että tarpeeksi usein hävinneenä tiedän tämän olevan edessä taas ensi vuonna. On sen kanssa eletty edellisetkin kesät, miksi ei jatkossakin? Voinhan tehdä yhden kukkapenkin, jossa on uusi multa ja nauttia siinä uusista istutuksista. Miksi ihmeessä joka vuosi käyttäisin kohtuuttomasti aikaa vuohenputken hävittämiseen ympäri tonttia, jopa niin että puutarhatouhut ei enää ole mielekkäitä?

Elinvoimaa tulevaan.

Onpa niinkin, että vuohenputki on myös ravintokasvi perhosille. Ehkäpä teenkin perhosille palveluksen, kun otan ajoittain rennommin ja annan vuohenputken rehottaa. Minut on nimittäin lyöty taas tänäkin vuonna, vaikka pieniä viininpunaisia kasvumyhkyröitä aiemmin keväällä katsoessani puhkuin pyhää vihaa ja vannoin tänä keväänä nujertavani vihollisen.

Mites teillä?

Kevätmieli

Ahkerana

Toukokuun talvi

Kesää kohti

Kuurot korvat ja meden tuoksu

Varjopuutarhan uusi elämä

Varjopuutarhan peruskasvit

Luonto yllättää aina

Akileijat puutarhassa

Pionipenkin naiset

Kimalaisia tunnistamassa

Kasvimökin ovi aukeaa!

Muovikukkia ja katumusharjoitusta

Oksasahan käyttöä ja valokuvaamista

Varjopuutarhan uudet kasvit

Kadonneista oppia -haaste

Hyötyviljelyä valistusajalta

Taimia kasvimökkiin ja kukkapenkkiin

Kukintavuorossa

Kaunotar ja vihollinen